360-361. Billy Joel: The Bridge (1986) & Storm Front (1989): Vaurastuvan keskiluokan blues

Nuoruudessani seurasin silmä tarkkana kaiken maailman musiikkimedioita tiedonjanossani, ja rakensin samalla rockmaailmankuvaa joka perustui kapinaan, intohimoon ja ulkopuolisuuteen pikemin kuin mukavaan elämään. Niinpä esim. Billy Joelin kaltaiset artistit olivat hieman hämmentäviä - miljoonia myyviä pophemmoja, jotka eivät olleet ainakaan lähiaikoina tunteneet oikeaa kärsimystä. Toisaalta he tekivät ihan hyvää musiikkia.

Syksyllä 1986 tulin hankkineeksi CD-soittimen, ja ensimmäinen ostamani "uusi" levy oli "The Bridge", koska olin kesällä ostanut tuplakokoelman Greatest Hits I & II ja samalla antanut periksi sisäiselle jupilleni. Ja kas, pidin myös uudesta Joelista. Aikaisempaan pop-äänikuvaan tyylihassutteluineen oli nyt tullut hieman kolkompi sävy, ja intiimit sävyt vaihtuneet stadionsoundiin, mutta pidin siitä silti - ja mukaan mahtui sekä pianoballadeja että big band-soundia tuon ison AOR-menon rinnalle.

Levyn kohokohta on yksi Billyn parhaista slovareista, "Temptation"; viekottelevan sininen sävel, jonka avulla hän kertoo tarinan liikaa töitä paiskivasta menevästä miehestä rakkauden kourissa. Myös vaikkapa Cyndi Lauperin kanssa duetoitu "Code Of Silence" ja stadionosastoon menevä hitaan majestettinen "This Is The Time" ovat oikein hyviä - ja kokonaisuus toimii; itse asiassa paremmin nyt, kun olen itse kohtuullisen hyvin toimeentuleva keski-ikäinen mies kuin aikoinaan parikymppisenä.

Joelin seuraava levy, "Storm Front", onkin sitten jo täyttä aikuisviihdettä - välillä mennään melkein jenkkihevin puolella, osasyyllisenä ehkä tuottaja, Foreignerin voimahahmo Mick Jones, ja toisaalta sitten syntikalla tehdyn ison kuorosoundin vahvistama "Leningrad" on  melkein liian sentimentaalinen. Tosin se toimii, ainakin tietyssä mielentilassa, ja onhan sen tarina jonkinlainen nyökkäys sille, miten ihmisyys voittaa ideologiset erot.

Ja muitakin kohokohtia on - maaninen historialuento "We Didn't Start The Fire", Staxille nyökkäävä nimibiisi, ja ennen kaikkea omintakeinen pophymni "The Downeaster "Alexa"", jolla Billy tekee kunniaa USA:n itärannikon kalastajille, joiden saaliit karkaavat yhä kauemmas merelle samalla, kun nousevat kiinteistöhinnat ym. ajavat heidät pois perinteisiltä asuinsijoiltaan (Joelin kaltaisten) menestyvien ihmisten kesäasuntojen tieltä. Biisin tarinanvalinta tuntuu hieman merkilliseltä - ellei se sitten ole ovela tapa herättää kohderyhmää ajattelemaan - mutta sävel on hieno, ja sitä on mukava hoilata mukana autoillessa.

Eli ei mitään kuolemattomia mestariteoksia, mutta osaavaa käsityötä ja mielenkiintoista ajankuvaa - soundeista sanoituksiin. Vaurastuvan keskiluokan bluesia - miltähän se kuulostaisi jos se tehtäisiin tänä päivänä? Billy Joel ei ole tehnyt uutta popmusiikkia vuosikymmeniin, mutta itse huomaan palaavani näihinkin levyihin tämän tästä.

Maailman paras levy 1986

Vuonna 1986 ostin ensimmäisen CD-soittimeni, ja olin samalla lyhyen aikaa teknologinen edelläkävijä - rooli, joka sittemmin on autuaasti varissut harteiltani, vaikka minulla nykyisin on jo Spotifyn premiumversio käytössä. Minä vain satun tykkäämään konkreettisista kokonaisuuksista kuten albumeista, joita voi kerätä joko LP:nä tai CD:nä. Tuolloin uusi soitin tuntui mahdollisuudelta - monilla CD-levyillä oli bonusbiisejä, ja vinyylejä löytyi yhä nopeammin alehyllystä, kun ihmiset rupesivat siirtymään uuteen mediaan,

Yksi ensimmäisistä CD-ostoksistani oli Billy Joelin uusi albumi "The Bridge", joka arvosteluissa lähinä lytättiin kylmänä juppisoundtrackina, mutta joka sopi minun korvaani oikein hyvin; olin sen ilmestyessä juuri ostanut Joelin tuoreen tuplakokoelman, jolta löytyi pitkä liuta biisejä joka tunsin vaikka en hänen levyjään omistanutkaan. Uusi albumi oli perinteistä Billyä - aikuisrockia, tunnelmointia, piano suuressa osassa vaikka bändi välillä kolisi aika jylhästikin. Laulajana hän on aina miellyttänyt minua, ja sävelkynä pysyy kädessä.

Silti tämän "sillan" tärkein ominaisuus on sen kokonaislinja. Itse asiassa kyseessä on albumi, jolta on vaikea löytää huonoa raitaa - kaikki ovat vähintään OK, joskin pianovetoinen aamuyön tunnelmapala "Temptation" on selvä huippu. Ja ehkä tekstimaailma on jotenkin jupeista kertova - mutta kolmannen vuoden taloustieteen opiskelijana pystyin ainakin periaatteessa jollakin tavalla tunnistamaan siitä omankin elämäni osasia. Kapina ei silloinkaan ollut juttuni...

Billy Joel on itse asiassa juuri vuodesta 1986 lähtien kuulunut tiukasti kuuntelutottumuksieni "ulompaan sisäkehään"; ei koskaan varsinainen suursuosikki, mutta ei myöskään unohduksissa - ja vaikka hän usein albumin mitassa onkin vähän liikaa, tämä albumi on poikkeus ja miltei joka levyltä löytyy popklassikko tai useampikin.

Vuoden biisi on taas terävämpää kamaa. Chrissie Hynde ja Pretenders ei ehkä koskaan ole saanut aikaan koko albumillista killereitä, mutta "Get Close" pääsee likelle - ja varsinkin "Chill Factor" on täystyrmäys. Kertomus kotiin jääneen vaimon/äidin liikkumatilasta ja olosuhteista ei ole tyypillisintä rocklaululyriikkaa, mutta puhuu asiaa, ja sävellys ja sovitus ovat loistavia - varsinkin kertosäkeen ylväs melodiankaari on aikansa klassikko. Kaiken kruunaa silti Chrissien sävykäs lauluääni, joka parhaimmillaan tuo kylmät väreet selkääni.

Pretenders muistuu mieleen myös seuraavan vuoden Ruisrockista; kuuntelin autuaana kaatosateessa heidän settinsä ja Richard Thompsonin yhtä lailla vahvan setin. Kämpillä selvisi, että minulla oli oikean käsivarren alla kuiva kohta farkkutakin kyljessä, koska olin kantanut kokoonkäärittyä piknikvilttiä kainalossani - mutta muuten olin likomärkä. Omassa opiskelijakämpässä pääsi sentään lämmittelemään keikan jälkeen - paikalla oli myös pari kaveriani, jotka yöpyivät teltassa leirintäalueella...

Pretenderiäkin on tullut seurattua - jo ennen tätä, ja myös sen jälkeen - ja vaikka kokonaisuus ei siis aina kestäkään kuuntelua, löytyy aina huippuhetkiä myös heidänkin albumeiltaan.

151. Billy Joel: Greatest Hits, Vols. 1 & 2 (1973-1985): Pianomies panee parastaan

Nuoruudessa tuli hengailtua muusikonalkujen kanssa, ja muutaman kerran muistan istuneeni parhaan kaverini, basistin, kanssa kuuntelemassa biisejä joita tanssiorkesteri johon hän kuului oli ottamassa ohjelmistoonsa, ja kirjoittamassa niiden tekstejä muistiin. Eagles ja CCR tulivat tutuiksi, ja samaten Billy Joelin jotkut balladit, joiden tahdissa moni nuoripari tai wannabe-sellainen nojaili illan viimeisiä hitaita tansseissa kotikulmillani. Kaverillani oli pari Billy-pojan albumia, ja kun tämä siihenastisen uran summaava paketti ilmestyi vuonna 85, laitoin minäkin pennoseni likoon - ja tätä on tullut soitettua silloin tällöin aina siitä lähtien.

Se kaikkein suurin nojailuhitti, "Honesty", puuttuukin itse asiassa tältä levyltä, mutta muuten tämä on käsittääkseni aika kattava - ja samalla aika komeaa jälkeä. Miehen "nimibiisi", "Piano Man", on tietysti yksi kohokohta, samaten kuin 70-luvun loppupuolen hempeilyt "She´s Always A Woman" ja "Just The Way You are", mutta minuun menevät täydestä myös hieman rokimmatkin vedot kuten "You May Be Right" ja "It´s Still Rock´n´Roll To Me". Silloin ennen minuun vetosi myös dramaattinen "Goodnight Saigon" - vaikka sen loisto nyt onkin himmennyt - kun taas 50-lukuun viitaavat "Uptown Girl" ja etenkin a capellaesitys "The Longest Time" ovat yhtä tunteellisia nyt.

Ylipäätänsä minua viehättää Joelin (joskus kieltämättä hieman yli menevä) sentimentaalisuus - hän ei pelkää olla pateettinen ja viihdyttää suurin sävelin, mutta hän pystyy myäs pienieleisempään esitykseen. Siitä ei tosin ole tietoa päätösraidalla, miltei sinfonisella "While The Night Is Still Youngilla", jonka kuorot ja sovitus kyllä täyttävät korvien välin - mutta komeasti. Ja koska orkesterointi toimii, on tämän kokoelman (niinkuin Joelin yksittäisten albumienkin) yksi vahvuus seni monipuolisuus. Musiikkia joka lähtöön...

Olen myöhemminkin seurannut hänen uraansa, ja CD-levyjä on kertynyt aikamoinen pino. Yksikään ei ole huono, mutta hän ei ole minun korviini tuonut myös yhtäkään täysin kestävää kokonaisuutta - väliin on aina mahtunut jokunen yhdentekevämpikin esitys. Kokoelmatasolla tämä ei ole ongelma - ainakaan tässä tapauksessa; tämä tupla-LP kestää minusta kuuntelua alusta loppuun asti.