Maailman paras levy 2005

Yksi popmusiikin parhaista puolista on se, että vanhojen suosikkien lisäksi aina löytyy uusia - joko vanhojen kaltaisia tai sitten ihan omanlaisiaan. Vuoden 2005 löydöt ovat tuota toista lajia. KT Tunstallin mainio renkutus "Black Horse And The Cherry Tree" löysi kuunteluuni ihan sattumalta - lainasin hänen mielenkiintoisen näköisen debyyttialbuminsa kotiin kirjastosta, ja sen jälkeen kuuntelin etenkin tätä laulua kauan ja hartaasti.

KT:n ääni on hyvä, hänen biisinsä muutenkin ovelia mutta tämä jopa surrealistinen, jonkinlainen sähköinen folkbiisi, tarina jossa kertoja muistaakseni joutuu antamaan toiveikkaalle kosijalleen - hevoselle - rukkaset. Ja kuten arvata saattaa, tämä on ilmava ja elävä esitys. Kaiken lisäksi minua ilahduttaa se, että juuri tällainen renkutus voi olla jopa jonkinlainen hitti myös meidän tuotteistettuna aikanamme. On tosin myönnettävä, että olisin pitänyt tästä vaikka se olisi vain harvojen herkkua.

Myös Bic Runga on ainakin kotimaassaan suosittu - ymmärtääkseni hänen levynsä löytyvät Uudessa Seelannissa suuri piirtein joka kodista - mutta täällä hän on tuntemattomampi. Hänen kolmas albuminsa "Birds" on vaimoni Lontoonreissulta tuoma tuliainen, ja samalla ehkä yksi 2000-luvun parhaista albumeista. Se on täynnä öisiä katuja, sateen kiillottamaa asvalttia, hytinää kun vaeltaa yksin kotiin pienessä laskuhumalassa... ei vaan, tämä ei ole mikään jollotusalbumi vaikka tietty öinen alakulo välittyy aika voimakkaana.

Bic on loistava laulaja - etenkin tällä levyllä - ja soitto on kuin ig´hmisen mieli; piano on tärkeässä osassa, jousia käytetään taiten, ja akustoset ja sähköiset mausteet vuorottelevat. Biisit ovat melkein järjestään hyviä, mutta kehutaan vielä erikseen "Captured" ja "It´s Over", mm. hienojen sävelmien ja tehokkaiden kuoro-osuuksien vuoksi. Toisaalta tämä on yksi niistä aika harvoista albumeista, joita tosiaan jaksan kuunnella kokonaan ja vielä uudelleen.

Kumpikin solisti jatkaa vielä uraansa, ja on tehnyt lisää hyvää musiikkia, mutta yllämainitut esitykset ovat heidän parhaimmistoaan. Heiltä löytyy jopa (ainakin) yksi yhteinen äänitys - ihana "Black Silk Ribbon" Neil Finnin kokoamalta "Seven Worlds Collide"-albumilta, joka on muutenkin mukava kokonaisuus.

Maailman paras levy, osa 2: Bic Runga: Birds (2005)

Tämä taitaa olla Internetin syytä. En muista miksi joskus viime syksynä (siis 2008) satuin eksymään jollekin sivulle, jossa viitattiin mielenkiintoiseen uusiseelantilaiseen naislaulajaan, ja sieltä hänen myspace-sivuilleen, joilla saattoi kuunnella näytteitä hänen tuotannostaan. Bic Rungan levyjä ei ensi hätään Suomesta löytynyt, mutta kas, rakkaani oli juuri lähdössä käymään Lontoossa, ja sieltä hän toi tuliaisiksi tämän levyn, joka on viihtynyt soittimessani säännöllisin väliajoin siitä asti.

Bic Rungan musiikkia voisi kuvailla vaikkapa ”maalailevaksi”, mutta paletti ei ole mitenkään kirkuvan värinen, eivätkä pensselinvedot kovin leveitä. Sovitukset ovat ilmavia, usein pianovetoisia, mutta musiikki on kuitenkin koko ajan kiinni maassa ja hetkessä. Ja hauskaa on, että vaikka ketä tahansa artistia yleensä voi kuvailla vertailemalla muihin, niin Bic Runga ei oikein taivu luokitteluun. Siihen on yksi syy hänen äänensä, joka joskus kuulostaa miltei lapsenomaiselta, mutta toisaalta taas jotenkin kaiken nähneeltä (tai ehkä sanoneelta?)

Jossakin vaiheessa totesin tämän olevan maailman paras pimeiden, sateisten syysiltojen levy, mutta se toimikin sitten kesällä yhtä hyvin. Ja vaikka tämä on juuri sellainen kokonaisuus, jota mielellään soittaa illan viimeisenä levynä ennenkuin sulkee silmänsä, niin se toimii yhtä hyvin aurinkoisen aamukahvin soundtrackina. Ehkä en soittaisi tätä nousuhumalaisissa bileissä – mutta sellaisiin tilanteisiin onkin olemassa toinen, ihan omanlaisensa suosikkilevystö.

Yksi hyvän levyn mitta on se, että on vaikeaa nimetä suosikkikappaleitansa – ja ”Birds” on juuri sellainen levy. Minun suosikkejani tällä hetkellä ovat aloitus ”Captured”, joka kiteyttää juuri sen maalailevuuden ja ”atmosfäärisyyden”, jota äsken yritin kuvailla, ja ”That´s All Right”, jokoa on hieman nopeatempoisempi ja iloisempi vaikka samalla kaihoisa, mutta ensi kuuntelukerralla esiin voi nousta joku toinen kappale. Itse asiassa vain kevyt rallatus ”No Crying No More” ei oikein sovi korvaani, mutta muu levy onkin sitten sitä itseänsä.

Jälkihuomautus: Tämän levyn innoittamana hankin hänen kaksi vanhempaa albumiaan - jotka olivat ihan OK mutta eivät loistavia - ja odotin innokkaana mahdollista jatkoa. Häneltä onkin hiljattain ilmestynyt uusi levy, "Belle" - mutta siitä en ensikuulemalta pitänyt lainkaan. Nämä muut albumit ovat ehkä hieman popimpia kuin "Birds", mutta ero ei kyllä ole kovin suuri. Jostakin syystä tietyt levyt vain iskevät lujemmin kuin toiset...