Maailman paras levy 1983

Vaikka varsinkin nuorempana arvostin musiikillista selkeyttä ja linjakkuutta, olen kyllä aina pitänyt myös sellaisista artisteista jotka onnistuvat välttää selvää lokerointia. Mike Oldfield oli hieman hämmentävä tapaus minun piireissäni - jotkut tykkäsivät hänen kieltämättä varsin monipuolisista ja mahtipontisista sävelteoksistaan, toiset taas arvostivat enemmän hänen eri laulusolistien avulla tekemiään sietämättömän tarttuvia hittibiisejä. Itse kuuluin ja kuulun lähinnä jälkimmäiseen osastoon - kerran popnörtti, aina popnörtti.

Niinpä vuoden 1983 tapaus oli raspikurkku Roger Chapmanin tulkitsema "Shadow On The Wall", revitys joka sopisi vaikkapa hevibändin hittisinkuksi. Laulutulkinta on pysähdyttävä, mutta yhtä tärkeä osa kokonaisuutta on toimiva sävellys. Vielä tärkeämpi on kuitenkin äänimaailma - niinkuin Oldfieldin levyillä tähän aikaan yleensäkin, sointi on kuulas, täyteläinen olematta tukkoinen. Riffikin on oman aikansa klassikko - tämä on kestänyt aikaa huomattavan hyvin ottaen huomioon sen, että julkaisuvuoden yleinen popsoundi oli aika siihen hetkeen sidottua.

Mutta jos omintakeisesta soundista puhutaan, tuona vuonna ensimmäisen palkinnon vei kyllä Skotlannin ylpeys Big Country. Bändin yhdistelmä uuden aallon vimmaa ja kelttiläisen kansanperinteen uljasta taisteluhenkeä teki debyyttialbumista "The Crossing" todellisen kokemuksen. Yhdistelmä ylväitä sävellyksiä, Stuart Adamsonin "ahdettua" laulua ja soitinarsenaalia (kärjessä ominyakeinen "e-bow", joka käsittääkseni on jonkinlainen kitaraefektijuttu?) teki tästä albumista eräänlaisen "etkosuosikin", jonka tahtiin oli hienoa juoda olutta ja tuntea suuria tunteita. Kaiken lisäksi yhtyeen soundi, vaikka aika tiivis ja paikoin jopa "ahdettu" olikin, ei langennut 80-luvun pahimpiin äänikuvallisiin ansoihin.

Myös pari seuraavaa levyä, "Steeltown" ja "The Seer" olivat hyviä- ja bändin vuoden 1986 Provinssikeikka kuuluu niihin, joiden missaaminen vieläkin harmittaa, varsinkin kun se oli ihan omaa syytäni; pari kaveriani lähti keikalle, mutta itse päätin sinä iltana mieluummin mennä ysiluokkamme viisivuotis-reuniontapaamiseen, joka muistaakseni oli lähinnä tyhjänpäivästä kaljoittelua. No, sellaista sattuu.

Big Countryn suosio kääntyi sittemmin laskuun, vaikka musiikillinen taso ei käsittääkseni juurikaan laskenut - mutta en itsekään ole kuullut heidän 90-luvun tuotantoaan kuin satunnaisesti. Voisin kuvitella ensimmäisten levyjen intensiteetin ylläpitämisen olleen vaativaa, mutta toisaalta jo 80-luvun tunkkaisen äänimaailman muuttuminen ilmavammaksi olisi voinut elävöittää ilmaisua. Bändin myöhäisempiin levytyksiin pitäisikin joskus tutustua - joskin voi olla, että kansallisromanttinen meinkinki on saanut hiemna toisenlaisen sivumaun tänä päivänä, koska se usein liitetään kaikenlaiseen kansallisuushörhöilyyn. Big Country ei tosin juuri sitä tainnut harrastaa.

218. Big Country: The Crossing (1983): Taistelulaulujen maan tähdet

En yleensä ole jäänyt harmittelemaan käymättä jääneitä keikkoja, mutta kesällä 1986 olisi pitänyt lähteä Provinssiin kuuntelemaan tätä bändiä - autolastillinen kavereita kävi, ollen täysin myytyjä, ja myös Ylen taltiointi oli mahtavaa kuultavaa. No, lohdutin itseäni ostamalla sen sijaan tämän levyn, joka sinänsä taisi olla vielä parempi sijoitus kuin päivä festareilla, koska se löytyy hyllystä vieläkin ja pääsee aina välillä jopa levylautaselle.

En tiedä, onko Skotlannin maaperässä tai vesijohtovedessä jotakin, joka saa maan muusikot tekemään tällaisia taistelulauluja - vai juodaanko siellä ehkä veden sijasta pelkästään viskiä - mutta tälläkin levyllä, Big Countryn debyytillä, huomion vievät ensiksi uljaat riffit, joiden ovela soundi johtuu bändin käyttämästä "säkkipillikitarasta" eli e-bowsta, ja sitten ylväät kertosäkeet. "Fields Of Fire", "Harvest Home", "In A Big Country" - joita lisäksi yhdistää sellainen suuri soundi jota juuri 80-luvulla niin rakastettiin. Tänään bändin sointi on ehkä vähän kumea ja vanhakantainen, mutta tunteen palo välittyy yhä niin kuin silloin kerran.

Toisaalta kaikkein kirkkaimmin loistavat sellaiset hillitymmät numerot kuten "Chance", jonka mollimelodia ja surullinen rakkaustarina yhtä hyvin voisivat olla pohjoisimman Euroopan toiselta laidalta. Kun keitokseen lisätään vielä nokkamies Stuart Adamsonin ihan mukiinmenevä ääni - silloin kun paatos ei kokonaan hukuta vivahteita - on lopputulos sellainen albumi, johon tulee palattua aina silloin tällöin. Kolmen ensimmäisen levyn jälkeinen tuotanto pääsi sitten minulta livahtamaan tutkan alta, mutta myöhemmin tehdyt yksittäiset havainnot antavat ymmärtää myös vähemmän tunnettujen 90-luvun albumien saattavan olla kannattavia hankintoja.