309. Christy Moore: Voyage (1989): Irlannin Ääni popvaatteissa

Ensikosketukseni Christy Mooren musiikkiin tapahtui tämän levyn ilmestymisvuonna, kun kävin Dublinissa ja toin sieltä kotiin mm. kaksi Moving Hearts-levyä, joilla hän toimi pääsolistina. Hänen nimensä oli tuttu eri yhteyksistä, joiden kuvittelin olevan pelkästään traditionaalisia, joten Heartsien "popmainen" soundi hämäsi minua hieman. Myöhemmin samana vuonna ostin sitten tämän levyn, joka on vielä popmaisempi äänimaisemaltaan - ja vieläpä paikoitellen kasarinomaisesti syntikalla höystetty.

Se ei silti himmennä albumin hyviä puolia. Ensinnäkin Christy Moorella on komea ääni; jylhä, mutta herkkä, ja hänen korostuksensa on juuri sitä lajia, joka tekee "irkkuenglannista" musiikillisen suosikkikieleni. Hänen dynamiikkansa kestää koko kaaren kuiskauksista julistuksiin, ja nuotti on koko ajan kohdallaan. Hän valitsee myös tulkittavikseen hyviä lauluja - esim. tällä levyllä mm. Jim McCarthylta ja Elvis Costellolta, tradien lisäksi; "The Mad Lady And Me", "The Night Visit", "The Deportees Club", "Middle Of The Island" - asiaa ja tunnelmaa.

Toiseksi tältä levyltä löytyy yksi minun "aution saaren lauluistani"; Englantiin muuttaneista irlantilaisista kertova "Missing You", joka on sellainen ihokarvoja nostattava tulkinta joita ei vain voi kuulla liikaa. Sävellys on kaunis ja tarina liikuttava - jos tämän olisi joku tehnyt suomeksi, se kuuluisi samaan klassikkosarjaan kuin esim "Lumi teki enkelin eteiseen" ja "Syksyn sävel". 

Christy Moorella on oikeastaan muitakin yhtymäkohtia Hectoriin ja Juiceen; ainakin jossakin vaiheessa hän oli suorastaan kansallissankarin asemassa, ja vuosikymmeniä vähintään mestarit-areenallatasoa. Musiikillisesti hän on kiitettävän laaja-alainen - perinnekamasta akustisen ilmaisun ja päivän popin kautta jopa syntikkakokeiluihin; tämän levyn kohdalla "ajankohtainen" äänimaailma on siis ihan pieni miinus, mutta Irlannin Ääni soi silti kirkkaana ja voimakkaana.

Maailman paras levy 1989

Vuonna 1989 olin aika lailla kelttiläisyyden lumoissa; keväällä tein ensimmäisen irlanninmatkani, yritin lueskella kirjallisuuden klassikkoja ja kuuntelin tietysti sekä kansan- että popmusiikkia irkkumaustein. Ja kun tutustuu irlantilaiseen kevyeen musiikkiin, Christy Moorea on mahdoton sivuuttaa. Niinpä hänen uusi "Voyage"-albuminsa oli pakollinen hankinta, ja vaikka se ei kokonaisuutena oikein vastannutkaan odotuksiani, siltä löytyi biisi joka vielä tänäänkin kuuluu kaikkein suurimpiin suosikkeihini.

"Missing You" on kaihoisa mutta vetävä tarina Lontooseen työn ja paremman elämän toivossa muuttaneista irlantilaisistaan, heidän kohtaloistaan, kohtaamastaan kohtelusta ja tuntemastaan häpeästä. Sen sininen sävelmä on liki täydellinen - pelkästään sen ajatteleminen tuo ihon kananlihalle - ja Christy Mooren ääni on samanaikaisessa miehekkyydessään ja sävykkyydessään juuri oikea sen esittämiseen. Folkpopsovitus tukee esitystä hienosti, mutta laulu toimii myös akustisen kitaran kanssa, niinkuin esim. Mooren Turunkeikalla joskus 1991.

Tätä laulua minulla on ollut ilo esittää itsekin työpaikkani juhlissa, ja se kestää jopa minun käsittelyni - kun taas Christy Moore voi laulaa suunnilleen mitä vaan, ja se kuulostaa silti hyvältä. Hän on myös tehnyt mm. yhden kaikkien aikojen suosikkilivelevyistäni; Dublinissa 1994 äänitetty "Live At The Point" kuuluu niihin levyihin, joita voisi kuunnella pelkästään yleisön reaktioiden vuoksi.

Ja vaikka 1980-luku soundillisesti oli aika ankeaa aikaa, pääsi sen viimeisinä vuosina myös vanha kunnon juurimusiikki taas ääniaalloille, jopa niin että sitä ei oltu kompressoitu tunnistamattomaksi. Yksi pitkän linjan muusikko, jonka 15 minuuttia auringonpaisteessa sattuivat juuri tähän aikaan, oli Brendan Croker ja yhtyeensä The Five O´Clock Shadows, jonka samanniminen albumi - ei tosin debyytti vaan ehkä kolmas pitkäsoitto - oli vuoden yksi kohokohta.

Brendanin miellyttävä ääni kruunasi monipuolisen kattauksen rytmimusiikkia - soulista reggaerytmien kautta kantriin - joka esitettiin osaavasti ja sulavasti, sävykkäästi ja sielukkaasti. Levyn hittibiisin "No Money At All" tunnisti mm. Brendanin vanhan kamun Mark Knopflerin kitaroinnista; seuraavana vuonna herrat ja pari muuta yhdistivät voimansa Notting Hillbilliesiksi, mutta se on toinen juttu. Tällä levyllä repertuaariin kuuluivat omat biisit - soulia, kuten "This Man", poppia niinkuin leijuva "Wrong Decision", ja paljon muuta mukavaa.

Brendanin ja bändinsä myöhemmistä vaiheista en sitten tiedä paljoakaan - minulla on vielä yksi 90-luvun alussa ilmestynyt albumi, mutta sen jälkeen on ollut hiljaisempaa; kerran näin jossain tarjouslevyhyllyssä toisenkin uudemman levyn, mutten tyhmä ostanut. Tämän levyn tenhoa se ei tietenkään vähennä yhtään.

35. Christy Moore: Live At The Point (1994): Kansallislauluja

Tämä mies taitaa olla kotimaassaan kansallissankari – Tapio Rautavaara ja Juice Leskinen samassa persoonassa? Minulla on itsellänikin ollut onni kuulla häntä livenä aikanaan, kun irlantilaisen musiikin festarit maassamme olivat voimissaan. Silloin tosin röpöttämään tullut yleisö onnistui peittämään kunnon trubaduurimme shown alleen, ainakin muilta paitsi meiltä juuri lavan edessä roikkuneilta.

Vaikka useimmat hänen studiolevytyksistään on tehty bändin kanssa, tämä livetallenne esitetään pienellä bändillä (eli siis basistin kanssa). Kappalevalikoima on käsittääkseni jonkinlainen Greatest Hits-kattaus, ja teemat kulkevat rakkauslauluista poliittisiin kannanottoihin sekä enimmäkseen humoristiseen elämänkuvaukseen. Ja vaikka minua useimmiten häiritsee livelevyillä kuultava yleisön möly, tällä levyllä se on oikein hauska lisämauste, ja samalla voi itse kukin päätellä kuinka suosittuja hänen kappaleensa ovat. Ainakin käy täysin selväksi se, että dublinilainen yleisö rakastaa tätä miestä.

Minun suosikkiesityksiäni ovat ensinnäkin ”Black Is The Colour” – kaunis kansanlaulu, jota en muista hänen levyttäneen studiossa (mutta en kyllä tunne miehen koko levytysuraa, joten vannomatta paras), sekä ”Missing You”, kunnianosoitus maasta työn perässä muuttaneille irlantilaisille, jotka eivät aina ole saavuttaneet tavoitteitaan. Tämän laulun kertosäe saa ihoni kananlihalle – se on vanhin ja luotettavin testi siitä, miten musiikki toimii.

Levyn kohokohta on silti ”Joxer Goes To Stuttgart”, joka kertoo Irlannin futismaajoukkueen ja sen kannattajien matkasta Saksan EM-kisoihin 1988. Jos on yleisö mekastanut kohtalaisen vilkkaasti jo ennen tätä laulua, kuunnelkaapa kohtaa jossa Christy laulaa siitä, miten Ray Houghton teki voittomaalin vihattua Englantia vastaan; se on sekä musiikin että urheilun riemujuhlaa...