219. Eppu Normaali: Tie vie (1982): Ramonesista Jethro Tulliksi

Olen viime päivinä soitellut autossa sekalaista Eppu Normaalia, ja tullut taas miettineeksi miten mielenkiintoista on, että Eput muuttuivat jopa levy levyltä noin vuoteen 1985 ja "Kahdeksanteen ihmeeseen", mutta sen jälkeen ovat kuulostaneet periaatteessa samalta pian kolmenkymmenen vuoden ajan. Ja vaikka varsinkin "Imperiumin vastaisku" oli todella kova levy, osuivat bändin suurimmat tähtihetket silti tuohon kehitysvaiheeseen.

Odotukset "Cocktail Barin" jälkeen eivät olleet korkealla, mutta muistan vieläkin miten leuka loksahti kun kuulin ensi kertaa "Murheellisten laulujen maan" - se oli täystyrmäys koska siinä oli hyvä teksti, hieno sävel ja loistava joskin täysin epäeppumainen sovitus pianoineen. Kun sitten sain käsiini itse LP:n, oli hienoa huomata miten sama meno jatkui - ilmavat ja kekseliäät sovitukset jotka silti myös rokkasivat, mielenkiintoiset sävellykset ja tekstit jotka osoittivat Martti Syrjän olevan varteenotettava tarinankertoja. Sen lisäksi hän lauloi komeammin kuin koskaan - miehekkäästi mutta sävykkäästi, ilman sitä jollottavaa sävyä joka hieman verottaa myöhempien hittilevyjen arvoa.

Koko A-puoli on yhtä juhlaa; avauksen jälkeinen "Kuulen parran kasvun" on mielenkiintoinen kasvutarina, "Jackpot" niin lähellä balladia kuin uusi aalto vuonna 1982 saattoi tulla, kauniine teksteineen, "Jumalan poika" hyvin eppumainen tarina jonka kitarointi on silkkaa metallia, sähköpianon vetämä "Argentiina" lennokkaasti svengaava... Kun B-puolen alkuun vielä mahtuvat komea "proge-eepos" "Vahantajoki", joka hyvin monessa seurassa voisi olla kohokohta - mutta kun sitä seuraava "Pahan puun metsä" on yksi komeimpia suomeksi levytettyjä rockbiisejä. Ilmava hymni, joka silti kulkee kuin juna, taas kerran persoonallinen sävellys ja sanoitus... ihan kuin Ian Anderson olisi muuttanut jonnekin Vahannan ja Mutalan välille.

Levyn viimeiset pari-kolme biisiä ovat vähän kevyempää kamaa, joten ihan täydellinen mestariteos tämä(kään) ei ole - mutta mikä tahansa albumi jolla on 7-8 loistavaa kappaletta on jo enemmän kuin vain hyvä. Ja ollakseen 80-luvulla tehty tämän lätyn soundi ja tuotanto ovat todella ajattomia - myös esim. muutamiin sitä seuranneisiin Eppujen levyihin verrattuna.

135. Eppu Normaali: Imperiumin vastaisku (1988): Klassikko sadan vuoden päästäkin?

Olen kuluvan kesän aikana pitkästä aikaa kuunnellut kotikaupunkini suuria poikia Eppu Normaalia, ja taas kerran tullut miettineeksi sitä, miten jotkut suuret bändit tekevät legendaarisia albumeja jotka ovat enemmän kuin biisiensä summa, ja toiset taas aina onnistuvat mokaamaan jossakin suhteessa niin, että oikeastaan yksikään kokonaisuus ei ole yhtä hyvä kuin kappaleiden summa, tai ollenkaan niin kova kuin ko. yhtyeeltä voisi odottaa. Niinkuin ehkä arvaattekin, Eput kuuluvat mielestäni tähä myöhäisempään kategoriaan - tosin tietyin varauksin.

Esimerkiksi jo aikaisemmin kehumani "Rupisia riimejä" on klassikko, vaikka ainakin kaksi sen kymmenestä kappaleesta on täyttä roskaa, ja parissa muussakin on selviä puutteita - ja tämä Eppujen suosion huipulla julkaistu "Imperiumin vastaisku" on oikeastaan vielä selvempi esimerkki. Aloitan haukuista: Olen sen verran tosikko, että en kestä tahallaan huonosti laulettuja viinanläträysralleja, ja tämän levyn hitti "Baarikärpänen" on tämän lajin hirveimpiä esimerkkejä. En vain siedä sitä.

Toisaalta kaikki muut kahdeksan esitystä ovat enemmän tai vähemmän loistavia. Aloitus, "Afrikka, sarvikuonojen maa" on esimerkki luovasti epäkorrektista kielenkäytöstä, A-puolen hymnit "Linnunradan laidalla" ja "Kalkkiviivoilla" ovat kerrassaan huikeita, samaten rokkaavampi "Keskiyön cowboy" ja kolmas rockhymni "Roudan rutinaa". Martin laulu on parhaimmillaan, yhtyeen soundi täyteläinen - kuunnelkaapa vaikka kitarariffejä - ja sovitukset oivaltavia. Tekstit ovat taattua tavaraa - välillä ei tiedä, ovatko riimit raivostuttavia vai nerokkaita, mutta kylmäksi ne eivät jätä.

Ja vaikka yksittäiset laulut ovat pitkiä, ne eivät ole puuduttavia, ja kokonaisuus on klassisen LP:n mittainen. Voi olla, että tämä on se levy, johon sadan vuoden päästä palataan kun kerrotaan Eppu Normaalista, koska tämä ei ehkä avaudu heti mutta kestää kulutusta. Jätin tämän itse väliin kun se ilmestyi, koska olin niin pettynyt "Valkoiseen kuplaan" ja kyllästynyt Eppujen megastatuksen kasvuun, mutta sittemmin se on löytänyt tiensä levyhyllyyn ja ennen kaikkea vallannut yhä suuremman osan Eppudiggailustani.

52. Eppu Normaali: Rupisia riimejä ja karmeita tarinoita (1984): Tietynlainen tähtihetki ja Suomirockin kulmakivi

Kun on ollut nuori 80-luvun Suomessa, ei voi välttää suhdetta tähän bändiin. Minä rakastin Eppuja – seurasin heidän kehitystään levy levyltä (sinkut mukaan lukien) noin ”Maximum Jee&Jee”stä asti, ensin diggaten ja jostakin ”Valkoisen Kuplan” kohdalta yhä enemmän epäilevänä – mutta juuri maagisena kesänä 1984, kun olin vastavalmistunut ylioppilas, aurinko paistoi koko ajan ja maailma oli avoinna, tämä levy oli tärkein yksittäinen osa henkilökohtaista soundtrackiani.

Jo aloitus on häkellyttävä – ”Taivaassa perseet tervataan” oli soundinsa puolesta silkkaa heviä, ja sanoitus... oli vähemmän omituinen kuin pari muuta levyltä löytyvää – mutta kakkosbiisi, ”Tähdenlennon tiellä” on Eppujen ehkä komein yksittäinen biisi, jossa varsinkin Pantse kitaroineen näyttää taivaan merkit. Toisaalta levyn lopettava trio – ”Pimeyden tango” dramaatisine haitareineen, ”Savuna ilmaan” joka taitaa olla bändin bluesikkain esitys, sekä romanttinen perusveto ”Viides toukokuuta”, on yksi suomalaisen rockin kunniakkaimmista kymmenminuuttisista.

Toinen puoli levyä on tavanomaisempaa kamaa, mutta silti hyvin eppumaista – tajuttomista sanoituksista ja ihmeellisistä painotuksista jykevään komppiin ja taas siihen kitarasoundiin – ja tämä kokonaisuus, joka samalla jäi tyylinsä viimeiseksi ennen ”Kahdeksannen ihmeen” iskelmäviritystä, suurmenestystä ja lopullista nousua kansakunnan kaapin päälle, on minun mielestäni Ylöjärven jätkien paras lahja rockmusiikille ja yksi Suomirockin kulmakivistä.

Ja vielä on todettava, että vaikka osaan nimetä montakin sellaista nuoruuteni suosikkia, jota ei enää hirveästi tee mieli kuunnella, niin Eppujen parhaat tekeleet ovat kyllä säilyttäneet tenhovoimansa – ja heidän huonommat hetkensä tuntuvat yhä yhtä tyhmiltä kuin silloin.