Maailman paras levy 1980

Vuosi 1980 merkitsi allekirjoittaneelle oman musiikkiharrastuksen ja -kokoelman lopullista kasvamista Beatlesin ja sen jäsenten soolotuotannon ulkopuolelle; tästä lähtien uusia, vieläkin soittimessa pyöriviä suosikkeja tuli mukaan vuosittain - ja vieläpä niin, että uudet albumit iskostuivat tajuntaan jo ilmestyessään.

Yksi ensimmäisistä sellaisista albumeista oli Bruce Springsteenin "The River", kokonainen tupla-albumi täynnä juurekasta rockmusiikkia ja hienoja balladeja. Jopa albumina se on tämän vuoden parhaimmistoa - hyvässä seurassa - mutta ennen kaikkea sen nimibiisi on sellainen esitys, yksi aika harvoista, joka vieläkin nostattaa ihokarvat pystyyn soidessaan. Olen nuoruudessani itsekin joskus jopa esittänyt tätä laulua livenä - onneksi aika vähälukuiselle yleisölle - mutta nykyisin jos yritän sitä laulaa, meinaa väkisinkin nousta pala kurkkuun.

Sävellys on hieno, tarina on silkkaa runoutta mutta samalla uskottava, ja E Street Band näyttää todellakin osaavansa myös kevyen otteen. Esityksen kuningas on kuitenkin Bruce itse - hän ei sorru ylitulkintaan, vaan antaa sanojen puhua. Samalla hän myös osoittaa aukottomasti, miten melankolia on yleismaailmallinen ilmiö eikä esimerkiksi mikään slaavilainen keksintö.

Springsteen liittyy myös vuoden albumiin sikäli, että hän julkaisi muhevan livetulkinnan Tom Waitsin "Jersey Girlistä" jonkun sinkkunsa B-puolella noin 1984 - mutta itse olin ihastunut tähän biisiin Dan Hylanderin ja RMB:n ruotsinkielisenä tulkintana jo hieman aiemmin, ja sitten hankkinut itselleni koko loistavan "Heartattack And Vine"-albumin. Waitsin rujon hellä soundi oli teini-ikäiselle kuulijalle ahaaelämys, ja aika pian minun oli pakko hankkia myös nippu hänen vanhempia levytyksiään. Sittemmin hänen musiikkinsa hurahti minun mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta nämä 70-luvun ja 80-luvun alkupuolen tuotokset toimivat.

Kehuin tämän loistavan levyn pystyyn jo täällä, eikä siihen ole oikeastaan mitään lisättävää - mutta jos yritän tiivistää sen hienoudet kahteen asiaan, ne voisivat olla ensinnäkin balladien "rujo herkkyys", jossa Waitsin korina ja jouset käyvät hienosti yhteen, ja toisaalta svengi, joka taas löytyy joka biisistä; ehkä erityismaininnan voisi antaa instrumentaalille "In Shades", joka - jonkun levyarvostelijan sanoja mukaillen - "tiivistää ilman sanoja sen, miksi joskus käytän aurinkolaseja myös pilvisellä säällä".

Waitsin hienoutta kuvastaa myös se, miten paljon hänen lauluistaan löytyy tulkintoja - minunkin suosikeistani esim. Southside Johnny on tehnyt niitä koko levyllisen, monet bluesmiehet ja -naiset ovat niitä tulkinneet, Dan Hylanderin mainitsinkin jo, ja Miljoonasateen "Rokkibändi Wounded Knee" on suomalainen esimerkki.

59. Tom Waits: Heartattack & Vine (1980): Rujon romantiikan peruskurssi

Joskus 80-luvun alkupuolella satuin lyhyen ajan sisään hankkimaan muutamia sellaisia levyjä, joilta löytyi ko. artistien tekemiä versioita erään T. Waitsin lauluista, etunenässä ruotsalaisen Dan Hylanderin iki-ihana ”Natten är gryende”, joka oli alkuperäiseltä nimeltään ”Jersey Girl”. Se oli niin hieno esitys, että oli pakko päästä lähteille, ja muistaakseni Kanelta Turusta löysin sitten tämän levyn, joka on kuulunut levyhyllyn perusvarustukseen siitä lähtien.

Waitsin pitkällä uralla tämä taitaa olla eräänlainen käännekohta – tässä hänen 70-lukulainen spurgujazzsointinsa huipentuu kohdaten samalla esiin pyrkivän 80-luvulta lähtien hänen musiikkiaan leimanneen kulmikkuuden ja rosoisuuden, ja minusta nimenomaan tämä yhdistelmä tuottaa parhaimman lopputuloksen.

Levyn aloittava nimikappale on karhealla poljennollaan airut tulevasta, mutta vielä tässä vaiheessa kokonaisesitys on hallinnassa (josta lukija voi päätellä, etten ole varauksettomasti diggaillut kaikkia hänen myöhempiä levyjään...), ja toinen raita, instrumentaali ”In Shades” on yksi cooleimmista kuulemistani esityksistä. Kuka sen sanoikaan - joskus vain on pakko käyttää aurinkolaseja päivällä, vaikka aurinko ei paistaisikaan (tai silmiin koskisi).

Yhdeksästä raidasta (aah – vanha kunnon 40 minuutin LP...) neljä on balladia pianoineen ja jousineen; jokainen niistä on vähintään hyvä – B-puolen ”On The Nickel” ja ”Ruby´s Arms” jopa erittäin hyviä – mutta juuri tuo ”Jersey Girl” on loistava. Persoonallinen laulu, fraseeraus ja ajoitus, komppi joka toimii kuin ajoitus, kuin rakkaimman hengähdys iholla... koskaan ei ”sha-la-la...” ole soinut uskottavammin kuin tässä kertosäkeessä.

Kuolematonta kamaa... hellän karhea käsittely, rujon romantiikan peruskurssi, jotakin nasevaa laukoakseni. Tom Waitsin tuotanto ei siis aina ole soittolistallani päällimmäisenä, mutta tämä levy toimii – ja hänen laulujensa voimasta kertoo sekin, miten paljon niitä ovat versioineet hyvinkin erilaiset artistit läpi vuosien.