Maailman paras levy, osa 1: Kerkko Koskinen: Lolita (2005)

Juhlistaakseni Kerkko Koskinen Kollektiivin hienoa keikkaa Tampeetalossa tällä viikolla - sekä hyvää musiikkia yleensäkin - aloitan nyt "pikauusintasarjan". Kaksitoista ensimmäistä kehumaani hyvää levyä eivät löydy tästä blogista, vaan "yleisblogistani" Virkamatka 2.0 - tammi-helmikuulta 2009 - mutta koska pidän loogisista kokonaisuuksista, tuon ne nyt vähitellen tänne. Samalla saan myös tsekattua, olenko nyt samaa miletä kuin kohta neljä vuotta sitten; hyvä musiikkihan on ajatonta, mutta itse saatan ehkä muuttua?

En aikanaan kuunnellut Ultra Brata ennenkuin vasta bändin jo hajottua, ja Kerkko Koskisen ensimmäisen soolon, ”Rakkaus viiltää”, ilmestyessä uskoin jotain arvostelijaa, joka väitti miehen kolkon lauluäänen pilaavan kokonaisuuden. Sen sijaan olin ehtinyt löytää UB:n ja sen yhden johdannaisen, Scandinavian Music Groupin, sopivasti siten, että tämä Kerkon toinen soololevy jostain syystä tarttui mukaan heti kun sen jossain levykaupassa näin.

Ja ehkä, jos minun olisi aivan pakko valita yksi ainoa levy mukaani vaikkapa autiolle saarelle, valitsisin tämän. Miksi? No, tämä sisältää sekä kaahausta (esim. ”Tätä miestä ei ruoste raiskaa”) että hienovaraisempia sävyjä (jonnekin Etelä-Amerikkaan viittaava ”Ei taida riittää” tai ”Suopursu”), hyviä sävellyksiä a la K. Koskinen ja hyviä sanoituksia mm. Anni Sinnemäen ja Erpo Pakkalan kynistä, ja ennen kaikkea älyttömän osuvia sovituksia, joissa käytetään hyväksi sekä ison orkesterin mahdollisuuksia että dynamiikan tajua. Minulle paras musiikki, niinkuin kirjallisuuskin, synnyttää kuvia ja kuvasarjoja, ja tämä albumi on kuin joku suosikkielokuvani, jossa elämää, naurua ja kyyneleitä katselee lempeä aurinko nuoruuden parhaana kesänä joka ei melkein koskaan päättynyt...

Kun kuuntelee tätä levyä, se tuntuu jonkinlaiselta loogiselta huipentumalta Kerkko Koskisen tekeleissä; sekä hänen omansa että Ultra Bran levyt ovat jotenkin petanneet tätä. Ja vaikka olen jälkikäteen todennut pitäväni todella paljon myös Ultra Bran levyistä, ne eivät kuitenkaan nouse aivan yhtä korkealle kuin tämä levy; ehkä siksi, että kuoro-osuudet, niin hienoja kuin ovatkin, kuitenkin tuntuvat liikaa 70-luvun suoralta jatkeelta kun niitä viljellään joka laulussa, tai siksi, että sitä kaahausta varsinkin loppua kohden kuitenkin oli enemmän kuin sävyjä. "Lolita" on ehyempi kokonaisuus - tästä on vaikea parantaa (enkä oikein laske "Agathaa" tähän sarjaan, koska se selvästi on hyppäys toiseen tyylilajiin); jännityksellä odotan sitä, mitä seuraavaksi tulee, varsinkin kun Kerkon työt sekä Vuokko Hovatan että iskelmätähtösten kanssa viime vuosina myös ovat olleet hyviä.

Kaksi kappaletta nousee yli muiden; ”Olen heittänyt verkon” on hyvinkin paljon ajatuksia herättävä tarina yksinäisen miehen elämästä, joka jollakin tapaa pukee mahdollisesti suurenkin tragiikan toivon kaapuun, ja kertosäe on ehkä paras koskaan kuulemani kiteytys miehen elämästä ja ongelmista: ”Ei tärpännyt tällä kertaa/ei tärpännyt naisen kanssa/mutta Kalle jäi sentään ja laulettiin/ja juotiin rauhassa Kossua”. 6-0. Sitäkin parempi on lopetuskappale ”Kaislikossa suhisee”, joka yhdistää suomalaisen laululiikeperinteen herkkään kesäyön (?) kuvaukseen hienovaraisen, loppua kohti kasvavan sovituksen kautta – ja taas kerran maestron ”kolkkoa” ääntä säestää kuoro kananlihaa iholle synnyttävällä tavalla.

170. Tuomari Nurmio: Tanssipalatsi (1996): Tämän miehen sana on laki!

Tuomari Nurmio on kuulunut suosikkiartistieni ulkorenkaaseen siitä asti, kun nuorena teininä satuin kuulemaan "Valo yössä"-biisin ja jäin koukkuun sen nyrjähtäneeseen tulkintaan - ja tilattuani Epeltä pari sinkkua, minulle kolahti myös "Kurja matkamies maan", joskin iloani himmensi se, että rakas isoäitini pahoitti mielensä Tuomarin version kuultuaan. Sittemmin olen hänen levytyksiään kuunnellut tuon tuosta, ja onnistunut bongaamaan miehen livenäkin, jopa Kaustisella (jossa mummot taas tykkäsivät...)

Vaikka tämä Suomen Tom Waits on nyrjähtäneenäkin vähintään hyvä, ovat minulle kaikkein mieluisimpia hänen ns. viihteelliset levynsä, ja etenkin tämä "Tanssipalatsi", jossa hän pääsee toteuttamaan itseään oikein suuren orkesterin kanssa, versioiden etupäässä omia varhaisempia tekeleitään. Useimmat niistä ovat isolla soundilla oikein hyviä - joskin esim. "Ramona" ei sanottavasti eroa alkuperäisestä - ja joukossa on oikein loistavia esityksiä. "Kultaa ja kunniaa" on miltei soulpoppia, "Ruusunen" matelee jonkinlaisena bluesviritelmänä. Orkesteri tekee myös hyvää esim. "Punaisen planeetan" biiseille, joiden alkuperäissovitukset eivät oikein istuneet minun korvaani, mutta "Laaksossa" ja "Ota minut mukaan" ovat tässä yhteydessä enemmän kuin paikallaan.

Albumin suurin hetki - joka on ihan suomalaisen populaarimusiikin koko historiassakin sitä terävintä kärkeä - on lopetus "Ikuisesti minun", jossa meksikolaissävytteiset torvet ja jousisovitus nostavat rytmivetoisen tarinan hengästyttävään kliimaksiin, tilaan johon levyä ei oikeastaan voi muuta kuin lopettaa. Tässäkin tapauksessa minusta sovitus kantaa, siinä missä "Hullun puutarhurin" versio jää sätkyttelemään paikalleen. Ehkä tämä on pinnallistettua Tuomari lightia, mutta lakiakin voi soveltaa...

Premium-asiakkaan ilo ja ahdistus

Minusta tuli loppuksesällä Spotify Premium-asiakas; aloitin talven työt parin viikon kirjoitus- ja suunnittelurupeamalla, istuin toimistolla lähes yksin, ja kolmantena työpäivänä ilmaisversion kuukausikiintiö pamahti täyteen. Ei ollut muuta tehtävää kuin painaa nappia ja kaivaa luottokortti esiin...

ja nyt ei taida olla paluuta. Parin kuukauden aikana olen ehtinyt löytää useita kymmeniä mielenkiintoisia albumeita, mukaanlukien nipun uutuuksia, ja tehdä itselleni kattavan valikoiman soittolistoja eri tilanteisiin. Varsinkin viimemainituilla on tietenkin aika paljon sellaistakin musiikkia, joka jo löytyy levystöstäni tai ripattuna, mutta myös sellaisia esityksiä, joita en ole onnistunut itselleni haalimaan.

Ja miksi tämä on ongelma? No, jos Spotify menee nurin, niin minun musiikinkulutukseni jää tyhjän päälle - mutta ennen kaikkea minua häiritsee se, että joudun tasapainottelemaan eri formaattien ja kuuntelujärjestelmien välillä. En ole esimerkiksi onnistunut löytämään autoni aux-sisääntuloliitintä, joten vaikka puhelimeni toimisikin musiikkilähteenä, olen toistaiseksi riippuvainen CD-levyistä niiden runsaan kymmenen viikkotunnin aikana, jotka käytän työmatkailuun. Enkä ole vielä löytänyt rahavaroja päivittää kahden kämppämme audiojärjestelmiä niin, että puhelimen tai tietokoneen kautta tuleva musiikki soisi stereoissamme.

Mutta ennen kaikkea minua rupeaa jo ahdistamaan se, että löydän melkein joka päivä uutta, mielenkiintoista musiikkia, enkä ehdi enää perehtyä yksittäisiin löytöihin - selvästikään Spotifyn tuhansien ja jälleen tuhansien biisien varastot ja minun hamsteriluonteeni ovat huono yhdistelmä...

169. Ulf Lundell: Den vassa eggen (1985): Rockin raivoa ja romantiikkaa

Olen aina seurannut aika läheltä sekä kotimaista että ruotsalaista musiikkia, ja joskus leikkinyt ajatuksella, että kummassakin maassa on joitakin sellaisia profiileja, joille löytyy selvä vertailukohde naapurista, kun taas jotkut henkilöt/bändit/ilmiöt ovat jotenkin ainutlaatuisia. Niinpä esimerkiksi sellainen vanha uuden aallon johtohahmo, joka ponnisti suositusta mutta lyhytikäisestä bändistä omaleimaiselle soolouralle, on Suomessa Ismo Alanko ja Ruotsissa Thåström - ja monipuolinen poliittinen trubaduuri voisi olla Hector ja Mikael Wiehe.

Mitä taas tulee ns. kirjalliseen rocktähteyteen, voisi ehkä yhdistää Kauko Röyhkän ja Ulf Lundellin - mutta he ovat hieman eri taustoista, ja Lundell istuu kansakunnan kaapin päällä ihan toisella tavalla kuin Röyhkä. Ulf Lundellin debyyttilevy ja -kirja ilmestyivät 70-luvun puolivälissä, ja sen jälkeen on sekä albumeja (mukaanlukien ainakin puoli tusinaa tuplalevyä) että tiiliskiviromaaneja ilmestynyt hämmentävä määrä. Usein tuo määrä on myös mennyt laadun edelle, mutta myös helmiä löytyy kiitettävästi.

"Den vassa eggen" on minulle ehkä rakkain kokonaisuus hänen tuotannossaan. Se voi johtua osin siitä, että se ilmestyi vuonna 1985, toisena opiskeluvuotenani, ja pääsi mukaan opiskeluvuosien juhlakaanoniin, mutta se on myös raivokas tilitys eroprosessista ja keski-iän kynnyksellä hoipertelevan miehen tuskasta. Tuotanto oli aikanaan iskevää, tänään siitä kuultaa 80-luku - mutta monet laulut kulkevat kuin irti päässyt pikajuna. Hänen erikoisuuksiaan ovat rockhymnit (nimikappale, "En ängel på isen", "Aldrig så ensam") ja mahtiballadit ("Kyssar och smek", "Inte ett ont ord" ja "Rialto"), mutta myös esim. valssahtava pastissi "Äktenskap" ja rekviemmäinen "Lit de Parade" toimivat hyvin.

Lundell ei ole kaksinen laulaja, mutta onnistuu aika ajoin tavoittaa jonkinlaisen tulkinnan. Hänen vahvuutensa ovat tekstit - olkoon teema sitten sukupuolten välinen sota, vanheneminen tai yhteiskunnan perikato, hän onnistuu usein sekä maalaamaan aika kattavia kuvia että naulaamaan osuvia kielikuvia ja lausumia. Rockin romantiikka on hänen ominta aluettaan - tällä levyllä "Rialto" on esimerkki maailmalla matkaajan tarinoista, ja koko hänen tuotannostaan saisi helposti boksin pelkästään lauluja, joiden nimet sijoittuvat jonnekin kauas.

Bändi ja sovitukset ovat yleensä korkeatasoisia. Tämä taitaa olla levy, jota voi soittaa sekä lujaa juhlissa että hiljaa niiden jälkeen - tosin ehkä valikoiden. Raivo ja romantiikka voivat ehkä joskus täydentää toisiaan, mutta toisaalta välillä riittää vain toinen.

168. Heikki Salo: Hiili (2012): Räminän riemuvoitto

Heikki Salo on hieno mies - jos minua oikein kovistellaan nimeämään paras suomalainen lauluntekijä, voi olla että loppujen lopuksi päätyisin häneen, vaikka kilpailu onkin kovaa, ja kaiken lisäksi hän esittää tekeleensä osaavasti ja vetoavasti. Itse asiassa hän on nimenomaan ns. laulaja-lauluntekijäksi hämmentävän hyvä laulaja minun korvissani, vaikkei omistakaan mitään varsinaista Suurta Ääntä.

Ja tämä on hieno levy - koko hänen "toinen tulemisensa" levyartistina, joka alkoi Salorantala Soi:n kakkoslevystä 2009, on ollut tasoltaan ihan Miljoonasateen veroista, ja nyt ollaan jo lähellä täysosumaa. Siinä missä yksi Miljoonasateen vahvuuksista oli monipuolisuus - skaala venyi sen suuremmitta tuskitta populaarimusiikin laidalta toiselle - on tämä uusi, Tulipalo-orkesterin säestämä sooloura selvemmin rockia, kitaroinnin astuttua selvästi koskettimistojen tilalle vetovastuuseen. Se voisi johtaa ykstotisempaan antiin, mutta herrojen sovitustaidot ja ennen kaikkea sävellysten hyvyys varmistavat ettei kokonaisuuteen tarvitse pelätä pitkästyvänsä.

Toisaalta Salon tekstit ovat aina kuuntelemisen arvoisia. Tällä levyllä hän on lisäksi minimoinut ns. kuplettiosaston, joka johti erinäisiin aika tuskastuttaviin välisoittoihin Miljoonasateen levyillä - ainakin minun korvissani linja on tiukempi, mikä on vain hyvä asia niin kauan kun vaihteluvaraa silti riittää. Aloitus, "Knokattu", on ripeä rockveto, "Postipoika" on vetoava tarina, "Naakat Pohjanmaan" kunnon maantiebiisi, "Ampiainen" taas jotain muuta - minun on vaikea nimetä varsinaisia suosikkeja, koska tähän mennessä miltei joka kuuntelulla on noussut esiin uusi suosikki.

Pitänee vielä todeta, että uskallan kehua tämän levyn tässä yhteydessä jo nyt, vaikka pääasiallinen kriteerini kirjoittamiselle on ollut nostaa esiin sellaista musiikkia, joka kestää kuuntelua kauemminkin, koska olen tätä nyt kuunnellut keväästä asti - en jatkuvalla soitolla, vaan aina silloin tällöin, ehkä kerran kahdessa viikossa, ja se kuulostaa vielä yhtä hyvältä kuin ensimmäisellä yrityksellä ellei peräti paremmalta. Todellinen räminän riemuvoitto siis, varsinkin koska korvani yhä enemmän arvostavat hillitympiä äänimaailmoja ainakin yleisellä tasolla.

167. Bruce Springsteen: The River (1980): Rock on tunnetta

"The River" kuuluu niihin levyihin, jotka aikoinaan avasivat nuoren Abba/Beatlesfanin silmät myös hieman rupisemmalle laululle ja soitolle. Se ei mielestäni ole edes Brucen paras levy (kts. tämän listan levy n:o 110) - toiseksi paras kylläkin - mutta tietyllä tavalla se on silti yksi suosikeistani jopa kaikkien rocklevyjen joukossa.

Asia, joka tekee tästä tuplasta kuolemattoman, on sen balladiosasto. En ole koskaan kuullut toista yhtä hienoa kokonaisuutta kauniita, koskettavia, liikuttavia lauluja kuin Pomon tälle levylle tekemät slovarit. "Independence Day" on tunnelmaltaan hieno tilitys sukupolvien välisestä kuilusta, "I Wanna Marry You" on kauneimpia kuulemiani rakkaudentunnustuksia, "Fade Away" on rosoinen avunhuuto, lopetusbiisi "Wreck On The Highway" taas yksi sellainen laulu, jonka pitää olla levyllä viimeisenä, koska sen jälkeen ei heti halua kuunnella muuta, ja intohimoisesti laulettu tragedia "Point Blank" taas olisi monen artistin tuotannossa se kirkkain helmi - se(kin) nostattaa kylmät väreet selkäpiihin, mutta sekin on vasta toiseksi paras.

Ja se taas johtuu siitä, että albumin nimibiisi "The River" - joka itse asiassa ei ole niin hidastempoinen, vaan enemmänkin tarinaltaan balladinomainen - on yksi hienoimpia koskaan levytettyjä lauluja. En ole siihen kyllästynyt yli kolmenkymmenen vuoden kuuntelun jälkeen, enkä vieläkään pysty esim. laulamaan sen mukana ilman että ääni meinaa pakahtua viimeistään B-osan kohdalla. Varsinkin Bruce itse onnistuu hyvin, osoittaen että hän osaa olla samalla jäntevä ja herkkä, ja hänen huuliharppunsa on oiva piste i:n päällä.

Räminäkin onnistuu, tietysti - mm. "Sherry Darling" on riemastuttava pala, ja "Cadillac Ranch" samin räimeen aatelia, mutta Springsteenin tuotannossa ne eivät samalla tavalla muodosta huippua kuin edellämainitut hitaammat esitykset - ja itse asiassa levyn pituus joskus kutsuu kuuntelemaan vain biisiä sieltä, toista täältä - mutta samalla se on kyllä tunnelmaltaan ehyt kokonaisuus, joka väittää tunteiden koko skaalan, ja etenkin sen, miten kyyneleet ovat aina lähellä, iloitessakin. Se on rockia parhaimmillaan - silkkaa tunnetta.

166. Thin Lizzy: Vagabonds Of The Western World (1973): Klassikoiden prototyyppi

Jos katsotte aikaisempia postauksiani, huomaatte että Thin Lizzy on yksi kaikkien aikojen suosikkibändeistäni - sen levytykset vuosilta 1976-1979 ovat järjestään loistavia, mutta koko olemassaolonsa ajan se teki vähintään hyvää musiikkia. Alkutaival ei silti ollut ongelmaton; tämän, bändin kolmannen albumin jälkeen kesti vielä pari vuotta ja albumia ennen varsinaista läpimurtoa, ja itse asiassa Lissun ensimmäinen versio, trio jossa kitaroista vastasi Eric Bell, huipentui tähän albumiin, joka näin ollen ei ole sitä tunnetuinta "kitaravalli-Lizzyä". Toisaalta yhtyeen suurin voimavara oli laulaja-lauluntekijä Phil Lynott, jonka ääni ja runosuoni olivat kypsiä jo tätä levyä tehtäessä.

Jo ykkössivu on hieno - aloitus on repäisevä, luonnonsuojelusta (!) puhuva "Mama Nature Said" rokkaa ilmavasti, "The Hero And The Madman" on viimeinen Lissun alkuvuosien "proge-eepoksista" mutta toimii sinänsä, "Slow Blues" on kitaran ja laulun valituksen juhlaa vaikkakin ehkä hieman yitsevuotava tuskaisuudessaan (mutta teininä diggasin tätä), ja "The Rocker", tässä pitkänä versiona, on bändin jonkinlainen ohjelmajulistus ja ehkäpä laulajamme alter egon Johnnyn ensimmäinen käyntikortti. Vielä 70-luvulla hard rock saattoi olla sidoksissa perinteiseen rock´n´rolliin, ja niin tämäkin on paitsi raivoisa myös perinteisesti rokkaava esitys.

Toisaalta albumin kakkospuoli onkin sitten vielä täydempää asiaa. Nimikappale on yksi Thin Lizzyn ja musiikkihistorian parhaista hevin ja kelttiläisen maailman yhdistelmistä, joka kulkee kuin nummen yli laukkaava ratsuväki, "Gonna Creep Up On You" on ilkeästi rokkaava "perusbiisi", joita Phil Lynott taisi kirjoittaa unissaan, mutta joista monet muut saattoivat vain uneksia, ja kaksi muuta esitystä, "Little Girl In Bloom" ja "A Song For While I´m Away" esittelevät bändin romanttisempaa puolta. Viimeksimainittu on ehkä hieman sentimentaalisuuden rajan väärällä puolen jousineen kaikkineen - mutta kunnon rockiin kuuluu sekin, että astia joskus läikkyy.

Olen diggaillut tätä monipuolista, voimakasta mutta silti kepeää LP:tä alkuperäiskuosissaan teinistä asti, mutta 90-luvulla julkaistu CD-painos on bonuksineen - funkahtavat singelbiisit "Randolph´s Tango" ja "Black Boys On The Corner" sekä bändin ensimmäinen iso hitti, ikivihreä "Whiskey In The Jar" - vielä parempi paketti, joka maalaa jo tässä koko kuvan orkesterista sen 70-80-lukujen mahtivuosina.