376. Thin Lizzy: Thin Lizzy (1971): Debyytti toista maata

Joissakin seuraamissani musiikkifoorumeissa käydään tämän tästä keskustelua teemalla "onko ensialbumi bändin paras?" - ja mielipiteet vaihtelevat laidasta laitaan, tietysti myös artistin myötä. Jotkut artistit/yhtyeet ovat "vasta" lahjakkuuksia ja/tai hakevat vielä linjaansa, kun taas toiset ovat jo löytäneet juttunsa ja naulaavat sen seinään samantien. Asiaan voi vaikuttaa esim. se, onko kyseessä ensilevytys ylipäätänsä vai vaikkapa jonkun "superbändin" ensimmäinen yhteinen tekele - ja tietysti myös ulkomusiikilliset tekijät.

Joissakin tapauksissa ensilevy voi olla sekä linjan hakua että selvästi oma juttu, ja minusta Thin Lizzyn debyytti on sellainen tapaus. Phil Lynottin kelttiläinen soulrunoilijavisio on läsnä, ja laulutyyli hallussa nuoruudesta huolimatta. Bluespohjan ja folkelementtien yhdistelmäkin on läsnä, joskin musiikillinen "funkelementti" joka sittemmin rikastutti Thin Lizzyn soundia, tuli vahvemmin mukaan vasta kakkoslevyllä. Itse asiassa tämä levy muistuttaa minusta enemmän Jethro Tullin varhaislevytyksiä kuin muita ajan hard rock-tekeleitä - ja siihen lienee syynä se, että Lissun toinen "tavaramerkki" Lynottin laulun ja laulujen lisäksi, kaksoiskitaravalli, tuli kuvaan vasta muutamaa levyä myöhemmin.

Biisimateriaali on monipuolista, ja ehkä tärkein yhdistävä tekijä on tunnelma. Varsinkin hiljaisemmat esitykset, kuten romanttinen "Honesty Is No Excuse" ja folkahtava "Eire", maalaavat eteeni visioita sateisista kaduista ja vihreistä niityistä, kun taas esimerkiksi "Ray-Gun" tai "Return Of The Farmer's Son" näyttävät myös kitaravetoisemman, äänekkäämmän puolen yhtyeestä. "Diddy Levine" on varhainen esimerkki Phil Lynottin tarinaniskijän luonteesta, ja päätösbiisi "Remembering part 1" sitoo yhteen kaikki osat kunnon hymniksi.

Kokonaissoundi on selvästi triosellainen - välillä ohuempi kuin myöhemmillä levyillä - mutta toisaalta osat klikkaavat minusta hyvin yhteen, ja varsinkin bändin ankkuri läpi koko uran, rumpali Brian Downey, on elementissään. Ja ehkäpä täytyy myös todeta, että Phil Lynottin alter ego Johnny (The Fox) vasta etsi hahmoaan, eikä vielä ollut löytänyt nimeään. Pari levyä myöhemmin hän oli jo The Rocker, mutta tässä vaiheessa vasta juuri kaupunkiin muuttanut maatilan poika.

314. Thin Lizzy: Renegade (1981): Johnny jättää jäähyväisiä

Tämän levyn tekemisen aikaan Thin Lizzyn johtohahmo Phil Lynott ei ehkä enää ollut ihan teräkunnossa - itse asiassa hänen "alter egonsa" Johnny The Fox oli kai lähtenyt lätkimään jo pari albumia aikaisemmin - ja minun korvissani bändin edellinen albumi "Chinatown" ja Lynottin samanaikaisesti tehty sooloalbumi "Solo In Soho" olivat puolivillaisia esityksiä. Tätä taustaa vastaan "Renegade" on bändin viimeinen voimannäyte, ja minusta yksi heidän parhaista levyistään.

Itse asiassa aloituskappale "Angel Of Death" on yksi bändin komeimmista esityksistä ylipäätänsä; komea sävellys, jossa Lynottin synkkää kertomusta vie eteenpäin satulakomppi ja maukkaat kosketintaustat. Nimibiisi on jonkinlainen tunnelmapala joka jää hieman etäiseksi, mutta "Leave This Town" on taas laukkaava rokettirolli, jonka komppi kulkee kuin pikajuna. Phil kuulostaa aivan siltä, kuin kokemukset olisivat omakohtaisia, kun hän toteaa kohdanneensa ensin sheriffin tyttären - "she was a real fine fox", eli olihan se kettu vielä mukana - ja sen jälkeen tämän isän, jonka mielestä sankarimme tulisi pikimmiten jättää kaupunki taakseen.

Muita kohokohtia ovat esim. jatsahtava (!) "Fats", kohtalokas "Mexican Blood", perusrockaava "Hollywood" ja päätöshymni "It´s Getting Dangerous", joka on sellainen loppua kohti kasvava teos joka periaatteessa kuuluu jokaisen hevibändin pakollisiin kuvioihin. Thin Lizzyn ominainen tuplakitarointi soi vielä kerran kauniiseen kliimaksiin.

Levyn varjopuoliin kuuluu kalseahko tuotanto; jostain syystä se välillä kuulostaa kuin tyhjällä stadionilla soitetulta - bändin parhaiden levytysten läsnäolo ja atakki on poissa. Osittain siihen vaikuttaa tuo äsken kehumani kosketinsoundi, joka välillä ehkä pääsee liikaa etualalle. Ja vaikka tuo jäähyväisteema ehkä on jonkinasteinen jälkikonstruktio, ei voi kieltää etteikö laulusolistimme äänen paras terä olisi poissa. Ei niin, että lopputulos olisi huono - mutta selvästi väsyneempi kuin vaikkapa vielä kaksi vuotta aikaisemmalla "Black Rose-albumilla.

Tämä on kuitenkin minun korvissani viimeinen onnistunut kokonaisuus Philip Lynottilta. Hänen toinen sooloalbuminsa "The Philip Lynott Album", seuraavalta vuodelta, ei ole minusta mistään kotoisin, Lizzyn viimeinen studioalbumi "Thunder & Lightning" on kolholta kuulostava kokoelma puolivillaisia sävellyksiä, joissa on liikaa tilulilukitaraa, ja "Life"-jäähyväislivealbumi on yksinkertaisesti huono.

Maailman paras levy 1976

Vuonna 1976 minun oma musiikkimakuni oli vasta heräämässä ja muotoutumassa - Beatlesin lisäksi tykkäsin lähinnä Abbasta ja kotimaisista iskelmistä. Siinä ei ole mitään pahaa - ihan hyvää musiikkia, mutta aika kevyttä näihin myöhemmin löytämiini suosikkeihin verrattuna.

Southside Johnny ja noin kymmenmiehinen yhtyeensä Asbury Jukes teki tästä vuodesta lähtien viiden studio- ja yhden livealbumin sarjan sairaan hyvää bluespohjaista rytmimusiikkia, johtotähtinään ensi kädessä John Lyonin loistava ääni ja persoona sekä torvivahvisteinen soundi - suuri mutta dynaaminen. Bändiin kuului alkuaikoina muuan Steven van Zandt, ja herrojen yhteinen kaveri Bruce Springsteen rustaili sen levyille lauluja.

Hienon laulusarjan kirkkain helmi on debyyttilevyn balladi The Fever - urkujen varovaisesta sisääntulosta kertosäkeen kuoro- ja torvihurmioon silkkaa parhautta, ja laulutulkinta on ykkösluokkaa. Johnny taitaa sekä kuiskailun että karjumisen (tosin tässä laulussa hän ei pahemmin karju) niin, että jokainen tavu on totta. Tämä laulu kuuluu niihin, joista saan kylmiä väreitä jos kuuntelen sitä sopivassa mielentilassa.

Southside Johnnyn myöhempi ura on ollut hieman mutkaisempi, varsinkin levytyksellisesti, mutta livenä hän ja bändinsä on kyllä koko ajan ollut toiminnassa. He kävivät Turussa joskus ehkä 1989; väkeä ei ollut tungokseen asti, keikka ei ehkä ollut kaikkein terävin mutta allekirjoittanut oli kyllä myytyä miestä. Tunnetta ja dynamiikkaa riitti, ja kunnon puhallinsektio on aina poikaa. Viime vuosina levytysurakin on palannut kunnon juurikaman pariin, mutta voi olla ettei tällainen yhtye koskaan pääse studiossa kunnon keikkahurmioon.

Mutta vaikka Southside Johnny onkin tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, vuoden 1976 huippuihin kuuluu toinenkin, minulle vielä tärkeämpi samanniminen kaveri eli "Johnny The Fox". Sen tekijät, Phil Lynott ja Thin Lizzy, ovat minun korvissani raskaan rockin ehkä kaikkein paras nimi. Bändi oli vahvassa vireessä 1970-luvun loppupuolella - tuotanto Jailbreakista" "Black Roseen" kattoi neljässä vuodessa neljä loistavaa studioalbumia ja yhden liven.

Juuri "Johnny The Fox" esittelee yhtyeen kaikki vahvat puolet loistavassa paketissa. Lynottin laulut, hyvine sävelmineen ja ennen kaikkea velmuine lyyrisine koukeroineen, keltti- ja soulvivahteet, Brian Downeyn rytminen taituruus ja kaksoiskitaravallit. Ja vaikka Thin Lizzy osasi jyrätä, oli sen soundissa ennen kaikkea sitä dynamiikkaa ja draaman tajua - ja välillä ehkä hieman liikaakin sentimentaalisuutta.

Thin Lizzy kuuluu siis kaikkien aikojen suosikkeihini - hankin ekan levyni syksyllä 1982, ja jäin koukkuun, mutta seuraavana vuonna yhtye pani pillit pussiin, ja kaikki mahdollisuudet comebackiin katosivat tammikuussa 1986 kun Johnny itse eli Phil Lynott kuoli. Jos sitä olisi ollut vaikkapa vain viisi vuotta vanhempi, olisi ehkä tullut käytyä Ruisrockissa keikalla, tai jotain... mutta levytkin ovat ihan OK testamentti.

Vielä täytyy todeta, että 1976 oli ehkä ensimmäinen sellainen vuosi, jolloin omien suosikkieni loistavia levyjä alkoi tulla kiusaksi asti - Lizzyn toinen albumi tältä vuodelta, "Jailbreak", on sekin lähes mestariteos, tuo Southside Johnnyn debyytti samoin, mutta myös esim. Rainbown "Rising", Queenin "A Day At The Races" ja Eaglesin "Hotel California" olivat merkkipaaluja.

209. Thin Lizzy: Nightlife (1974): Jotain aivan muuta

Jos olet seurannut tätä blogia jonkun aikaa, tai vaikkapa selannut sen sisällystä, sinun ei liene vaikeaa arvata mikä on kaikkien aikojen suosikkibändini - aivan oikein, Thin Lizzy. Voit myös ehkä päätellä joitakin syitä siihen; on totta, että pidän ns. raskaasta rockista, varsinkin "klassisesta" sellaisesta - joskaan se ei ole ainoa suosikkigenreni. Ja toisaalta pidän dynamiikan tajusta ja vaihtelusta; vaikka ne harvemmin yhdistetään tuohon raskaaseen rockiin, niin Phil Lynott kavereineen osasi sen kyllä.

Niinpä tämänkin albumin kymmenestä raidasta vain kaksi on ns. perinteistä hevijyräystä - mutta sekä "It´s Only Money" että "Sha-La-La" on varustettu paitsi räväkällä riffillä myös esim. oikealla laulumelodialla. Levyn huippukohtia ovat myös bändin klassisin balladihitti "Still In Love With You", jonka studioversiolle ääntään lainaa myös toinen suuri kelttiläinen ääni Frankie Miller, popahtava aloitus "She Knows", yökerhobluesiin kallellaan oleva nimikappale sekä ovelasti jatsahtava "Showdown". Myös kelttiläiseen kansanperinteeseen nojaava "Philomena" ja pianovetoinen "Frankie Carroll" puhuttelevat, sekä sanoin että sävelin.

Läpi levyn voi kuulla myös Thin Lizzyn orastavaa tavaramerkkiä, hienoa kaksoiskitarointia, Brian Downeyn jäljittelemättömän funkya rummutusta - ja tekstimaailmakin ilmentää Phil Lynottin taiteellisen vision kypsymistä; sekin puhkesi lopullisesti kukkaan paria albumia myöhemmin. Kun hän kaiken lisäksi oli todella hyvä laulaja, ei lopputulos voi olla muuta kuin maukas keitos.

Phil Lynottin suuri ansio oli se, että hän osoitti raskaan rockin voivan olla muutakin - paljon muuta, ja aivan muuta - kuin pelkkää äänekästä jyräystä, vaikka hänen tuotantonsa aina sisälsi myös sitä. Myöhemmin hän ensin joi/narkkasi äänensä ja sitten taiteellisen visionsa - ennenkuin kuoli aivan liian nuorena - mutta Thin Lizzyn levytykset, sekä 70-luvun loppupuolen hittilevyt että nämä varhaisemmat yritelmät - ovat komea testamentti.

Maailman paras levy, osa 3: Thin Lizzy: Bad Reputation (1977)

Tässä siis tämän blogin esiasteen kolmas postaus, alunpern tehty 6.1.2009:

Minä pidän ”raskaasta”(kin) musiikista, vaikken mikään varsinainen metallipää olekaan, ja vaikka minun määritelmäni teemasta on peräisin 70-luvun lopulta, jolloin ei vielä edes ollut mitään ”heavy rockia” kummempaa (mitä sittemmin esiin tulleisiin tuhanteen jotakin/sitä sun tätä-metalin alalajiin örinöineen ja kaikenlaisten mörköjen ihannointeineen tulee, en ole kärryillä enkä edes yritä, mutta se on toinen juttu). Ja kun puhutaan ”oikeasta hevistä”, ei ole Thin Lizzyn ohittanutta.

Phil Lynottin jai muidenkin bändin jäsenten rankasta elämästä huolimatta (tai ehkä jopa sen vuoksi) Lissu teki vuosina 1976-1979 neljän klassisen studiolätyn sarjan, joista jokainen saattaisi päästä henkilökohtaiseen top kymppiini, ja siihen väliin myös klassisen tuplaliven. Jos katsotaan kokonaisuutta eikä yksittäisiä kappaleita, on näistä kaikkein paras ”Bad Reputation”, joka myös on bändin ”paha-poikamyytin” lakipiste. Syytä itseäsi, jos lähdet tämän retkueen kelkkaan...

Albumin kohokohtia ovat nimikappale, joka on etenkin rumpali Brian Downeyn tour de force, sitä A-puolella seuraava ”kotiinlähtöballadi” ”Southbound”, levyn hitti ”Dancing In The Moonlight”, joka on pikemminkin sormianäpsyttävä R&B-klassikko kuin hevibiisi (mutta Thin Lizzyn viehätys olikin sielukkuudessa vähintään yhtä paljon kuin runttauksessa – Phil Lynottin ”musta” ääni, kelttiläiset sävelkoukerot ja tunnusomainen kahden soolokitaran yhteissoitto oli ja on vieläkin lyömätön yhdistelmä) ja dramaattinen ”That Woman´s Gonna Break Your Heart” – ja siinä tulikin kehuttua levyn yhdeksästä kappaleesta jo neljä. Loputkin ovat hyviä.

Vielä pitää erikseen kehua tätkin levyä koristava sanoitusmaailma. Niinkuin hevibändit yleensä, Lissunkin tuotanto pitäytyy pitkälti poikien kanssa juhlimisen, naisten naurattamisen ja yleisen remuamisen ympärillä – mutta Phil Lynottin irlantilaiset tarinaniskijägeenit ja romanttinen luonto yhdistettynä aika hyvään riimikorvaan tuottavat lopputuloksen, joka sopii minun korvaani paljon paremmin kuin genren aivottomuudet yleensä. Ja sen lisäksi tämäkin levy alkaa väkivallan vastaisella kommentilla Irlannin tilanteeseen ja loppuu uskonnolliseen pohdintaan (tosin kunnon katolisen syntisen näkokulmasta). Välillä hänen teksteissään on jopa ajatuksen poikasta...

Hauskaa on myös huomata, että vaikka musiikkimakuni periaatteessa on siirtynyt teinivuosien hevi-ihannoinnista yms. keskenkasvuisuuksista seesteisempään suuntaan, niin hyvä hevi iskee aina. Kokoelmafriikkinä olen tehnyt itselleni pitkän sarjan juuri tämän genren klassikoita, ja alan tärkein nimi on vieläkin Thin Lizzy. ”Bad Reputation” kolahti teinipoikaan 1983, ja kolahtaa keski-ikäiseen äijään tänä päivänä. Vielä kun löytäisi sen LP-levyn, joka on kadonnut hyllystäni johonkin. Ja kuten sanottua, melkein yhtä hyviä levyjä ovat mielestäni läpimurtoteos ”Jailbreak” ja kelttiheviromanttinen mestariteos ”Johnny The Fox” (molemmat 1976) ja bändin viimeinen mestariteos ”Black Rose” (1979) – sen jälkeen kova elämä taisi väsyttää Philip Lynottin, mitään varsinaisesti huonoja levyja hän ei bändeineen tehnyt, mutta 80-luvun tuotokset eivät kestä vertailua – ja sitten sankarimme jo ottikin ohraleipä.

***

Jälkihuomautus: Melkein neljä vuotta myöhemmin on hauska huomata, että mielipiteet pitävät kutinsa - ja että olen myöhemmin kehunut koko tuon yllä mainitun albumirivin, koska jokaisella on omat meriittinsä. Voisi ehkä olettaa, ettei 43 ja 47 ikävuoden välillä ehkä tapahdu niin paljon musiikkimaussa, että riski olisi kovin suuri, mutta omalla kohdallani horisontti on kyllä laajentunut viimeisen 2-3 vuoden aikana enemmän kuin moneen vuoteen sitä ennen - ehkä osaltaan, koska ryhdyin pohtimaan levyhyllyäni näiden kirjoitusten kautta. Mutta se pohdinnasta - nyt pitää etsiä koneelta Lissun tekeleitä...

166. Thin Lizzy: Vagabonds Of The Western World (1973): Klassikoiden prototyyppi

Jos katsotte aikaisempia postauksiani, huomaatte että Thin Lizzy on yksi kaikkien aikojen suosikkibändeistäni - sen levytykset vuosilta 1976-1979 ovat järjestään loistavia, mutta koko olemassaolonsa ajan se teki vähintään hyvää musiikkia. Alkutaival ei silti ollut ongelmaton; tämän, bändin kolmannen albumin jälkeen kesti vielä pari vuotta ja albumia ennen varsinaista läpimurtoa, ja itse asiassa Lissun ensimmäinen versio, trio jossa kitaroista vastasi Eric Bell, huipentui tähän albumiin, joka näin ollen ei ole sitä tunnetuinta "kitaravalli-Lizzyä". Toisaalta yhtyeen suurin voimavara oli laulaja-lauluntekijä Phil Lynott, jonka ääni ja runosuoni olivat kypsiä jo tätä levyä tehtäessä.

Jo ykkössivu on hieno - aloitus on repäisevä, luonnonsuojelusta (!) puhuva "Mama Nature Said" rokkaa ilmavasti, "The Hero And The Madman" on viimeinen Lissun alkuvuosien "proge-eepoksista" mutta toimii sinänsä, "Slow Blues" on kitaran ja laulun valituksen juhlaa vaikkakin ehkä hieman yitsevuotava tuskaisuudessaan (mutta teininä diggasin tätä), ja "The Rocker", tässä pitkänä versiona, on bändin jonkinlainen ohjelmajulistus ja ehkäpä laulajamme alter egon Johnnyn ensimmäinen käyntikortti. Vielä 70-luvulla hard rock saattoi olla sidoksissa perinteiseen rock´n´rolliin, ja niin tämäkin on paitsi raivoisa myös perinteisesti rokkaava esitys.

Toisaalta albumin kakkospuoli onkin sitten vielä täydempää asiaa. Nimikappale on yksi Thin Lizzyn ja musiikkihistorian parhaista hevin ja kelttiläisen maailman yhdistelmistä, joka kulkee kuin nummen yli laukkaava ratsuväki, "Gonna Creep Up On You" on ilkeästi rokkaava "perusbiisi", joita Phil Lynott taisi kirjoittaa unissaan, mutta joista monet muut saattoivat vain uneksia, ja kaksi muuta esitystä, "Little Girl In Bloom" ja "A Song For While I´m Away" esittelevät bändin romanttisempaa puolta. Viimeksimainittu on ehkä hieman sentimentaalisuuden rajan väärällä puolen jousineen kaikkineen - mutta kunnon rockiin kuuluu sekin, että astia joskus läikkyy.

Olen diggaillut tätä monipuolista, voimakasta mutta silti kepeää LP:tä alkuperäiskuosissaan teinistä asti, mutta 90-luvulla julkaistu CD-painos on bonuksineen - funkahtavat singelbiisit "Randolph´s Tango" ja "Black Boys On The Corner" sekä bändin ensimmäinen iso hitti, ikivihreä "Whiskey In The Jar" - vielä parempi paketti, joka maalaa jo tässä koko kuvan orkesterista sen 70-80-lukujen mahtivuosina.

159. Thin Lizzy: Black Rose (1979): Kelttihevin kruununjalokivi

Thin Lizzy on yksi kaikkien aikojen suosikkibändejäni, ja Phil Lynott on laulajana ja biisintekijänä samaa sarjaa. 1970-luvun loppupuolella bändi eli noin kolmivuotisen kultakauden, jonka aikana syntyi neljä loistavaa studioalbumia ja bonuksena yksi rockhistorian parhaista livelevyistä. Tämä kaikki "huipentui" tähän levyyn, joka ilmestyi armon rockvuonna 1979, ja joka tietyllä tavalla näyttää laihan Lissun osaamisen koko skaalan paremmin kuin edeltävät albumit, vaikka ne olivat vielä kovempia kokonaisuuksia.

Mitä se koko skaala sitten oli? Loistavan laulun ja enimmäkseen hyvien biisien lisäksi rumpali Brian Downey oli tällä levyllä elementissään - jos hevi voi olla funkyä, niin Lizzy on sitä. Kitarointi äänivalleineen on ensiluokkaista - tällä levyllä kaksoiskitaroinnista vastaavat Scott Gorham ja jälleen kerran mukaan tullut Gary Moore, jonka tähti oli jo kovassa nousussa - mutta hänenkin uransa tärkeimmät palikat kuuluvat jo tällä levyllä. Ja Thin Lizzyn klassinen soundi on muutenkin huipussaan juuri Black Rosella, ennenkuin liialliset koskettimet ja 80-luvun suttuinen äänimaailma pääsivät niskan päälle.

Melodiset mutta jyräävät hitit olivat yksi Lynottin forte, ja kaksikko "Waiting For An Alibi" ja "Do Anything You Want To" kuuluu bändin parhaimmistoon. Kolmas single "Sarah" edustaa hyvässä ja pahassa Lynottin sentimentaalista puolta - menee ehkä liian imeläksi. Sen sijaan kakkospuolen "Got To Give It Up" kertoo hänen tarinaansa terävästi rokaten, ja piiloklassikko "With Love" on myös mukana hautaamassa hänen sivupersoonaansa Johnny The Foxia. Samalla se on yksi parhaista esimerkeistä siitä, miten hän pystyi taikomaan esiin ihania sävelmiä yhdistämällä kansanlaulumaisia koukeroita rockin kehykseen.

Ja tuota viimeistä teemaa parhaimmillaan kuvaa levyn päättävä nimikappale, seitsemänminuuttinen kollaasi kansanlaulumelodioita ja Phil Lynottin tulkintaa Irlannin historiasta. Tämä biisi on nimenomaan Gary Mooren voimannäyte - ja tätä tyyliähän hän itse hyödynsi myöhemmin mm. megahitillään "Over The Hills And Far Away". Kelttihevin kruununjalokiivi, ei sen vähempää. Mainitsematta jäivät suorat menobiisit "Get Out Of Here" ja "Toughest Street In Town" - joista viimeksimainittu taitaa olla sekä tekstiltään että sovitukseltaan bändin raain esitys - sekä funkahtava "S&M", jossa Phil pääsee väläyttämään pahan pojan puoltaan, mutta joka ei soi niin luontevasti kun bändin muut vastaavat yritelmät.

Tästä käyrä sitten jo kääntyikin laskusuuntaan - loistavia biisejä riitti toki joka levylle, mutta tuotanto sekä Lynottin paheneva henkilökohtainen ongelma sotkivat lopputulosta yhä enemmän. Vielä tällä albumilla demonit sentään pysyivät kurissa, vaikka näin jälkikäteen voikin ajatella merkkien olevan selvästi havaittavissa.

73. Thin Lizzy: Johnny The Fox (1976): Romanttisen hevin merkkipaalu

Kaikkien aikojen hevibändi Thin Lizzy löi vuosina 1976-1979 tiskiin hämmentävän kovan kokonaisuuden; neljä peräkkäistä studioklassikkoa, joista kolme ensimmäistä puolentoista vuoden sisään, ja vielä ehkä kaikkien aikojen paras livetupla. Olen aikaisemmin kehunut pystyyn tämän sarjan kolmannen lätyn, vuoden 1977 ”Bad Reputation”in, mutta tämä sen edeltäjä on yhtä lailla klassinen levy – ainoa asia, jossa tämä ehkä jää jälkeen, on kokonaisuus sikäli, että tälle levylle eksyi pari puolivillaisempaa esitystä, mutta sarjassa ”levyn kuuden parhaan laulun keskiarvo” tämä saattaa olla paras koskaan tehty rocklevy.

Ensinnäkin Phil Lynott on yksi suosikkilaulajistani; hän pystyi olemaan samaan aikaan herkkä ja uhkaava, raaka ja romanttinen, keltti- ja soullaulaja, toiseksi hänen laulutekstinsä olivat parhaimmillaan niin lähellä runoutta kuin hevibändissä – tai missään muussakaan rockbändissä – voi päästä, kolmanneksi sävellyksetkin olivat usein hyvin, ja kaiken lisäksi bändi soitti kuin unelma.

Tämän levyn kohokohtia ovat aloitus ”Johnny” – siihen asti funkein tehty hevibiisi (mutta odottakaapas vain), levyn hitti ”Don´t Believe A Word”, jonka riffi on klassikko ja koko 2 minuuttia 20 sekuntia kappaletta on täyttä asiaa ilman mitään feidausloppua, B-puolen aloitus, nimibiisi ”Johnny The Fox Meets Jimmy The Weed”, joka sitten on vielä aloitustakin funkympi, kitarakaahaus ”Massacre” sekä levyn lopettava taisteluhymni ”Boogie Woogie Dance”, jota on vaikea edes kuvailla. Väliin mahtuu muutama rauhallisempi hetki, kaikki hyviä biisejä mutta ehkä hieman ylisentimentaalisia – tosin ”Old Flame”n vaikerrus lähenee jo taidetta.

Ja levyn kymmenen laulun kokonaisuus kestää 36 minuuttia ja rapiat päälle – tämä on kaiken lisäksi oikea älppäri, jonka esityksiä ei venytetä yli sietokyvyn – vaikka muutamaa kappaletta kernaasti kuuntelisi kauemminkin.