Thunder on, paitsi hyvä bändi, myös häpeällisen huonosti tunnettu sellainen; parin ensimmäisen levyn suosion jälkeen 1990-1992 se vajosi enemmän tai vähemmän unohduksen yöhön. Ehkä klassinen bluespohjainen hardrock oli 1990-luvulla niin paitsiossa grungen vallattua listat, ettei tällaiselle hyvin perinnetietoiselle kokoonpanolle oikein ollut elintilaa - en tiedä. Laulun, soiton tai biisiaineiston laadusta suosion katoaminen ei ainakaan voi olla kiinni.
Ja "Giving The Game Away" on, paitsi hyvä levy, myös enemmän tai vähemmän kadonnut sellainen; sitä ei ole julkaistu uudelleen, sitä ei löydy Spotifystä - ja sen biisit puuttuvat jopa Thunderin kokoelmalevyiltä (mikä tosin voi johtua vaikapa levy-yhtiön vaihdosta - juuri sitä asiaa en tiedä). Se sai aikoinaan aika nihkeän vastaanoton, koska se oli yhtyeen aikaisempia levyjä popimpi - mutta minua juuri se asia ei haittaa, koska hyvä musiikki ei ole riippuvaista särön määrästä.
Levyltä löytyy kylläkin pari "typillistä Thunder-vetoa", eli melodisesti rullaavaa vanhan liiton hard rockia, kuten "Time To Get Tough" tai hieno aloitus "Rolling The Dice", mutta kieltämättä yleisilme on rauhallisempi. Beatlesmainen nimikappale on hieno, samoin surumielinen "All I Ever Wanted", mutta levyn varsinainen helmi on akustisesti alkava ja varsin suuriin mittoihin kasvava "´Til It Shines", joka tuo mieleen vaikkapa klassisen varhaisen Whitesnaken hienoimmat vedot. Levyn erikoisuus - joskin Thunder kyllä Aina on flirttaillut funkahtavien rytmien kanssa - on aika lailla suora cover Wild Cherryn "Play That Funky Music"ista, joka minusta toimii vaikka ilmeisesti monien mielestä on lähinnä nolo.
Thunderin jätkät osaavat asiansa - soitto kulkee, sovitusten päälle ymmärretään selvästi yli keskitason, ja sooloilu pysyy hanskassa. Yhtyeen tärkein osa on kuitenkin laulaja Danny Bowes - hänen äänensä kuuluu minusta lähinnä Paul Rodgers-koulukuntaan, sen sininen väri miellyttää minua samaten kuin se, ettei hän viljele liikaa kiljuntaa, kirkumista tai puhkumista, vaan antaa tekstin puhua.
Thunder pisti tämän jälkeen pillit pussiin, mutta palasi muutaman vuoden päästä, lopetti taas noin 2009 mutta koki kolmannen tulemisen, ja aivan näillä näppäimillä yhtyeen kahdestoista levy on tulossa markkinoille. Ehkä ukkonen ei jylise listojen kärjessä - mutta minun levylautasellani sillä on ollut paikka jo hyvinkin parinkymmenen vuoden ajan, ja on kyllä vastakin. Tätä levyä näkee tämän tästä kirppareilla tai alelaatikoissa - poimi ihmeessä talteen, jos vain näet sen
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Thunder. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Thunder. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 13. tammikuuta 2019
keskiviikko 23. maaliskuuta 2016
284. Thunder: Wonder Days (2015): Vanhat mausteet toimivat
Tutustuin Thunderin musiikkiin puolivahingossa 1990-luvun loppupuolella, ja olin myyty mies. Kunnon vanhanaikainen hardrockbändi, jonka jäsenet osasivat säveltää ja soittaa, ja jolla oli todella hyvä-ääninen laulaja. Bändin levyiltä löytyi jykevää jyrää, mutta myös ilmavampia sävyjä, ja vaikka sanoitukset eivät ehkä olleet suoranaisesti runoutta, ne eivät myöskään herättäneet myötähäpeää. Vuosituhannen vaihteessa pillit laitettiin pussiin, ilmeisesti koska suosio ja sen myötä motivaatio hiipuivat, mutta jo noin 2003 tuli jonkinlainen uusi tuleminen. 2008 homma pantiin taas jäähylle - ja minun harmikseni bändin 2000-luvun levyjä oli vaikea saada käsiinsä. No, ne jotka minulla sentään oli eivät siitä huonontuneet ettei bändi enää jatkanut.
Jollekin sähköpostilistalle silti jäin, ja viime vuoden alussa sain sieltä lukea bändin tehneen jälleen uuden albumin. Aikaisemmista vahingoista viisastuneena tilasin sen suoraan heiltä saman tien, enkä pettynyt. "Wonder Days" saattaa olla paitsi Thunderin paras levy, myös yksi perinteisen hard rockin kovimpia uutuuksia tällä vuosituhannella. Jos nyt jotakin huomauttamisen aihetta haluaa etsiä, voi todeta yhtyeen kuulostavan vuonna 2015 täsmälleen samalta kuin vuonna 2000 - tai 1990 - mutta toisaalta kaiken ei tarvitse aina muuttua.
Yhtyeen soundi on mukavan monipuolinen sortumatta kikkailuun; perusjyräys kuten nimibiisi tai "The Prophet" vaihtelee esim. puoliakustisen poljennon kuten "The Rain" kanssa, ja välillä homma rullaa rock´n´rollimmin ("Serpentine") tai kunnon rockhymnin muodossa ("When The Music Played"). Oikeita balladejakin löytyy, kuten "Broken" - vaikuttavaa mutta ei imellettyä tunnetta, niinkuin hevibändeille joskus saatta käydä. Vaikka vaihtelua on, albumilla on mielestäni selkeä peruslinja - kokeiluja ei tehdä silkan kokeilun vuoksi.
Albumi julkaisun yhteydessä ilmestyi myös samoissa sessioissa äänitettyä lisämateriaalia "Killer"-EP:n muodossa; siltä löytyy vielä neljä biisiä, jotka pitävät rimaa yhtä korkealla kuin itse albumi. EP:n päätösbiisi "Don´t Say That" on jonkunlainen kantriveto, joka perinteisen ajattelun mukaan voisi olla vaikka sinkun B-puoli, mutta ei albumikamaa. Niin tai näin, minusta lisähankintakin oli paikallaan.
Ehkä tämä ei ole mitään uutta - mutta muuttuvassa maailmassa tällainen musiikki on vanhenevalle musiikkifriikille eräänlaista lohturuokaa - kun tilaat tämän annoksen, tiedät mitä saat - se ei yllätä, mutta maittaa ja täyttää. Ja vaikka et ehkä halua sitä joka päivä, nämä vanhat mausteet toimivat taas hyvinkin pian, kun kaikenlaiset kulinaariset kokeilut ovat saaneet musiikkivatsan sekaisin.
Jollekin sähköpostilistalle silti jäin, ja viime vuoden alussa sain sieltä lukea bändin tehneen jälleen uuden albumin. Aikaisemmista vahingoista viisastuneena tilasin sen suoraan heiltä saman tien, enkä pettynyt. "Wonder Days" saattaa olla paitsi Thunderin paras levy, myös yksi perinteisen hard rockin kovimpia uutuuksia tällä vuosituhannella. Jos nyt jotakin huomauttamisen aihetta haluaa etsiä, voi todeta yhtyeen kuulostavan vuonna 2015 täsmälleen samalta kuin vuonna 2000 - tai 1990 - mutta toisaalta kaiken ei tarvitse aina muuttua.
Yhtyeen soundi on mukavan monipuolinen sortumatta kikkailuun; perusjyräys kuten nimibiisi tai "The Prophet" vaihtelee esim. puoliakustisen poljennon kuten "The Rain" kanssa, ja välillä homma rullaa rock´n´rollimmin ("Serpentine") tai kunnon rockhymnin muodossa ("When The Music Played"). Oikeita balladejakin löytyy, kuten "Broken" - vaikuttavaa mutta ei imellettyä tunnetta, niinkuin hevibändeille joskus saatta käydä. Vaikka vaihtelua on, albumilla on mielestäni selkeä peruslinja - kokeiluja ei tehdä silkan kokeilun vuoksi.
Albumi julkaisun yhteydessä ilmestyi myös samoissa sessioissa äänitettyä lisämateriaalia "Killer"-EP:n muodossa; siltä löytyy vielä neljä biisiä, jotka pitävät rimaa yhtä korkealla kuin itse albumi. EP:n päätösbiisi "Don´t Say That" on jonkunlainen kantriveto, joka perinteisen ajattelun mukaan voisi olla vaikka sinkun B-puoli, mutta ei albumikamaa. Niin tai näin, minusta lisähankintakin oli paikallaan.
Ehkä tämä ei ole mitään uutta - mutta muuttuvassa maailmassa tällainen musiikki on vanhenevalle musiikkifriikille eräänlaista lohturuokaa - kun tilaat tämän annoksen, tiedät mitä saat - se ei yllätä, mutta maittaa ja täyttää. Ja vaikka et ehkä halua sitä joka päivä, nämä vanhat mausteet toimivat taas hyvinkin pian, kun kaikenlaiset kulinaariset kokeilut ovat saaneet musiikkivatsan sekaisin.
tiistai 29. syyskuuta 2015
Maailman paras levy 1999
Olen varsinkin vanhemmiten yrittänyt opetella musiikkiin suhtautumista vain musiikkina - nuorempana saatoin joskus väheksyä jotakin artistia tai musiikinlajia periaatteellisista syistä, mutta nyt olen mielestäni onnistunut hieman rauhoittumaan siinä suhteessa. Sen sijaan olen havainnut joitakin sellaisia ilmiöitä, jotka mielestäni yleensä johtavat tulokseen joka on pienempi kuin osiensa summa.
Sellaisiin ilmiöihin kuuluvat esim. erilaiset tribuuttilevyt, duettoalbumit sekä sellaiset albumit, joilla on vierailevia laulusolisteja useammalla raidalla. Jostakin kumman syystä kokonaisuus kärsii minun korvissani varsinkin silloin, kun laulusolistien tyylillinen kirjo on lavea. Näin ollen Santanan albumikolmikko, jonka aloitti vuonna 1999 "Supernatural", ei saa minun korvissani kovinkaan korkeaa arvosanaa, vaikka kitaristivelhon musiikki minua sinänsä miellyttääkin, ja hän kuuluu niihin harvoihin kitaristeihin joiden tunnusomaisen soundin luulen jotenkin tunnistavani.
Sen sijaan nämä yhteistyöt voivat yksittäisinä biiseinä olla oikein mukavaa kuultavaa. Yksi esimerkki siitä on juuri kyseisen albumin monsterihitti "Smooth", jossa mikin varressa on AOR-solisti Rob Thomas. Hänellä on miellyttävä ääni, miehekäs olematta päällekäyvä, ja ilmiselvää dynamiikan tajua. Kun sävel vielä on kaunis, sovitus viekotteleva ja Carlos Santanan kitara soi tutun sielukkaasti, ei ole ihme etten ole ainoa joka piti tästä laulusta. Täytyy tosin myöntää, ettei korvani lattarisoundeista välttämättä osaa erottaa tuota viekottelevaa kosiskelevasta, mutta ehkä sillä asialla ei edes ole väliä kun homma kerran toimii.
Yksi vuoden 1999 suosikkialbumeistani on sikäli hauska tapaus, että "Giving The Game Away" on Thunderin tuotannossa niin aliarvostettu levy, että se välillä jää pois jopa diskografioista ja vastaavista, eikä bändi itsekään taida arvostaa sitä kovin korkealle - mutta minulle se kolahtaa kuin puuro hullulle. Osittain, koska tykkään Thunderin soundista niin, ja osittain, koska tämä levy osaa kuulostaa myös epätyypilliseltä ollakseen sitä klassista hard rockia - tässä on myös poppia, jousia, funkia ja vaikka mitä.
Perustana on silti hyvin sävelletty, soitettu ja laulettu vanha kunnon rock - soundi jonka kulmakiviä olivat vaikkapa Deep Purple, Free ja Ufo 1970-luvulla. Thunderin biisit ovat hyviä, soolot maltillisia, ja laulusolisti Danny Bowes on yksi genren parhaista. Biisilistassa esim. "Rolling The Dice" ja "Time To Get Tough" edustavat perinnejyräystä, "Play That Funky Music" on sitä itseään - vanhan Black Cherry-hitin versiointi, nimibiisissä on jotain loppuajan beatlesmaista, "All I Ever Wanted" on klassinen hardrockballadi, muta varsinainen tyrmäys on "`Til It Shines", varovaisesta alusta kunnon hymniksi kasvava tilitys maailman ja kateuden turhuudesta.
Ja Thunderin koko tuotanto - 25 vuoden ajalta - kestää kuuntelua sekin; juuri tämän albumin jälkeen bändi pani hetkeksi pillit pussiin, vain palatakseen 2000-luvun alkupuolella kehiin omalla levymerkillään. Homman nimi on vieläkin sama, mutta muutamat bändin albumeista ovat harmittavan vaikeita saada käsiinsä. Ote ei ole lipsunut - tänä vuonna ilmestynyt kymmenes studioalbumi "Wonder Days" saattaa olla yhtyeen paras levytys. Ainakin seuraavaa albumia odotellessa...
Sellaisiin ilmiöihin kuuluvat esim. erilaiset tribuuttilevyt, duettoalbumit sekä sellaiset albumit, joilla on vierailevia laulusolisteja useammalla raidalla. Jostakin kumman syystä kokonaisuus kärsii minun korvissani varsinkin silloin, kun laulusolistien tyylillinen kirjo on lavea. Näin ollen Santanan albumikolmikko, jonka aloitti vuonna 1999 "Supernatural", ei saa minun korvissani kovinkaan korkeaa arvosanaa, vaikka kitaristivelhon musiikki minua sinänsä miellyttääkin, ja hän kuuluu niihin harvoihin kitaristeihin joiden tunnusomaisen soundin luulen jotenkin tunnistavani.
Sen sijaan nämä yhteistyöt voivat yksittäisinä biiseinä olla oikein mukavaa kuultavaa. Yksi esimerkki siitä on juuri kyseisen albumin monsterihitti "Smooth", jossa mikin varressa on AOR-solisti Rob Thomas. Hänellä on miellyttävä ääni, miehekäs olematta päällekäyvä, ja ilmiselvää dynamiikan tajua. Kun sävel vielä on kaunis, sovitus viekotteleva ja Carlos Santanan kitara soi tutun sielukkaasti, ei ole ihme etten ole ainoa joka piti tästä laulusta. Täytyy tosin myöntää, ettei korvani lattarisoundeista välttämättä osaa erottaa tuota viekottelevaa kosiskelevasta, mutta ehkä sillä asialla ei edes ole väliä kun homma kerran toimii.
Yksi vuoden 1999 suosikkialbumeistani on sikäli hauska tapaus, että "Giving The Game Away" on Thunderin tuotannossa niin aliarvostettu levy, että se välillä jää pois jopa diskografioista ja vastaavista, eikä bändi itsekään taida arvostaa sitä kovin korkealle - mutta minulle se kolahtaa kuin puuro hullulle. Osittain, koska tykkään Thunderin soundista niin, ja osittain, koska tämä levy osaa kuulostaa myös epätyypilliseltä ollakseen sitä klassista hard rockia - tässä on myös poppia, jousia, funkia ja vaikka mitä.
Perustana on silti hyvin sävelletty, soitettu ja laulettu vanha kunnon rock - soundi jonka kulmakiviä olivat vaikkapa Deep Purple, Free ja Ufo 1970-luvulla. Thunderin biisit ovat hyviä, soolot maltillisia, ja laulusolisti Danny Bowes on yksi genren parhaista. Biisilistassa esim. "Rolling The Dice" ja "Time To Get Tough" edustavat perinnejyräystä, "Play That Funky Music" on sitä itseään - vanhan Black Cherry-hitin versiointi, nimibiisissä on jotain loppuajan beatlesmaista, "All I Ever Wanted" on klassinen hardrockballadi, muta varsinainen tyrmäys on "`Til It Shines", varovaisesta alusta kunnon hymniksi kasvava tilitys maailman ja kateuden turhuudesta.
Ja Thunderin koko tuotanto - 25 vuoden ajalta - kestää kuuntelua sekin; juuri tämän albumin jälkeen bändi pani hetkeksi pillit pussiin, vain palatakseen 2000-luvun alkupuolella kehiin omalla levymerkillään. Homman nimi on vieläkin sama, mutta muutamat bändin albumeista ovat harmittavan vaikeita saada käsiinsä. Ote ei ole lipsunut - tänä vuonna ilmestynyt kymmenes studioalbumi "Wonder Days" saattaa olla yhtyeen paras levytys. Ainakin seuraavaa albumia odotellessa...
tiistai 16. kesäkuuta 2009
38. Thunder: Behind Closed Doors (1995): Oikeaa musiikkia väärään aikaan
Tämä bändi taisi ilmestyä kartalle väärään aikaan – mutta teki silti uran johon mahtui kaksikymmentä vuotta ja kymmenkunta albumillista perinteitä kunnioittavaa, melodista hyvin brittiläistä hard rockia. Jos debyyttiplatta olisi ilmestynyt vaikkapa 1975, olisi maailma ollut innoissaan, mutta se tulikin viisitoista vuotta myöhemmin – ja saman kaavan mukaan tämä, yhtyeen kolmas pitkäsoitto olisi nähnyt päivänvalon noin vuonna 1980.
Mutta samapa tuo – hyvä musiikkihan on ajatonta, ja ainakin allekirjoittanut, joka löysi Thunderin noin vuonna 1997, oli myyty. Hyviä lauluja, joissa jykevä jyräys yhdistyi mainoihin mollimelodioihin jotka laulettiin miehekkään käheästi ja nuotin kohdalta, ja jotka soitettiin analogisen kuuloisesti – se on kaava, jolla minulle on aina pystytty myymään hyvää heviä (tai muutakin musiikkia). Bonuksena todettakoon vielä, että Thunder pääsääntöisesti välttää genren pahimmat typeryydet mitä teksteihin tulee – vaikka kokonaisilmeestä välillä tulee mieleen se klassinen ”oikea” Whitesnake, niin tässä tapauksessa vältetään latteimmat pariutumiskutsut.
Hyvät kappaleet ovat tämänkin levyn selkäranka – mainittakoon vaikkapa vauhtipalat/ hitinpoikaset ”Stand Up” ja ”River Of Pain”, hauskan riffin ympärillä kiemurteleva ”Moth To A Flame”, lievästi funkahtava ”Preaching From A Chair” tai jousin kuorrutettu akustinen balladi ”Til The River Runs Dry”. Kappaleet on siroteltu levylle varsin hyvää dynamiikan tajua osoittaen – jopa niin, että välillä huomaa toivovansa hieman enemmän jyräystä - mutta toisaalta myös hitaammat ja/tai rauhallisemmat vedot kestävät volyymiä hyvin. Ehkä kaikkein paras esimerkki on hymnimäinen ”Castles In The Sand”, jossa dynamiikka, melodia ja jyräys yhdistyvät jonkinlaiseksi ”vanhan kansan heviklassikoksi”, joka kestää kuuntelua useammankin kerran.
Mutta samapa tuo – hyvä musiikkihan on ajatonta, ja ainakin allekirjoittanut, joka löysi Thunderin noin vuonna 1997, oli myyty. Hyviä lauluja, joissa jykevä jyräys yhdistyi mainoihin mollimelodioihin jotka laulettiin miehekkään käheästi ja nuotin kohdalta, ja jotka soitettiin analogisen kuuloisesti – se on kaava, jolla minulle on aina pystytty myymään hyvää heviä (tai muutakin musiikkia). Bonuksena todettakoon vielä, että Thunder pääsääntöisesti välttää genren pahimmat typeryydet mitä teksteihin tulee – vaikka kokonaisilmeestä välillä tulee mieleen se klassinen ”oikea” Whitesnake, niin tässä tapauksessa vältetään latteimmat pariutumiskutsut.
Hyvät kappaleet ovat tämänkin levyn selkäranka – mainittakoon vaikkapa vauhtipalat/ hitinpoikaset ”Stand Up” ja ”River Of Pain”, hauskan riffin ympärillä kiemurteleva ”Moth To A Flame”, lievästi funkahtava ”Preaching From A Chair” tai jousin kuorrutettu akustinen balladi ”Til The River Runs Dry”. Kappaleet on siroteltu levylle varsin hyvää dynamiikan tajua osoittaen – jopa niin, että välillä huomaa toivovansa hieman enemmän jyräystä - mutta toisaalta myös hitaammat ja/tai rauhallisemmat vedot kestävät volyymiä hyvin. Ehkä kaikkein paras esimerkki on hymnimäinen ”Castles In The Sand”, jossa dynamiikka, melodia ja jyräys yhdistyvät jonkinlaiseksi ”vanhan kansan heviklassikoksi”, joka kestää kuuntelua useammankin kerran.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
