132. Hoedown: Black & White (2010): Finlandicana?

Voiko coververio olla alkuperäisen veroinen? Voiko coverlevy periaatteessa ylipäätänsä olla hyvä sisältöluomus/taideteos? Voi, ja voi – mutta se ei ole pointti. Minusta taas on ihan sama, onko alkuperäinen hyvä tai ei, jos kerran lopputulos minua puhuttelee – ja sitä paitsi tällä tuplalla on myös muutama originaali hyvin valittujien amerikkalaisten juurimusiikkikappaleiden seurana.

Tämä on siis levy, jolla minulle entuudestaan tutut Ninni Poijärvi ja Esa Kaartamo sekä ryhmä muita asiansa osaavia suomalaisia muusikoita esittää ”americanaa” – bluesahtavaa, kantrahtavaa, soulahtavaa ja rokahtavaa kamaa, ilmeikkäästi, elävästi ja maukkaasti. Soljuva soitto säestää kolmen laulusolistin ilahduttavan sujuvia englanninkielisiä laulutulkintoja – ja koska kolmikon äänet ovat kaikki omanlaisiaan, on kokonaisuus mukavasti vaihtelevan kuuloinen.Originaaleja on monelta tunnetulta nimeltä – mm. Dylan, J J Cale, Gillian White – ja toisaalta alkuperäisissä on sellaisia, jotka kuulostavat tutuilta mutta joita en osaa sijoittaa. Se ei sinänsä tarkoita sitä, että ne välttämättä olisivat harvinaisuuksia, koska itse tunnen kenttää vain pintapuolisesti. Siksi en myöskään osaa verrata tulkintoja alkuperäisiin – mutta kuten yllä totesin, se ei ole tarpeenkaan.

Tämä on siis hyvä levy, jota kuuntelee mielellään koko 20 kappaleen ja runsaan 80 minuutin ajan. Jotkut kappaleet kuulostavat hyviltä koska tunnen ne entuudestaan – ”I Shall Be Released”, ”Crazy Mama” – mutta tämän hetken suurin suosikkini, ”Tear My Stillhouse Down”, on minulle täysin uusi esitys. Ja toisaalta tätä kuuntelee mielellään vaikka vain taustamusiikkina, koska esitykset seuraavat toisiaan miellyttävänä mutta ei mitättömänä jatkumona. Tämä on kuin pieni pala Amerikkaa täysin kotimaisin voimin, mutta ilman kömpelöjä käännöstekstejä tai juurimusiikissa valitettavan tavallista ns. huumoria. Finlandicanaa?