136. Kapteeni Nemo (1986): Sinisäveliä suomeksi

Olen loman aikana tämän tästä kaivanut vinyylihyllystä esille sellaisia vanhoja suosikkeja, joita en omista CD:llä ja siksi soita niin usein (ja joista useat eivät ole CD-formaattia nähneetkään), ja jotkut niistä toimivat vieläkin niin hyvin että olen nyt siirtänyt niitä digitaaliseen muotoon jatkokuuntelua varten.

Yksi bändi, jota aikanaan diggasin mutta joka sittemmin on jäänyt paitsioon on tämä Kapteeni Nemo, jonka perustivat kitaravelho Nono Söderberg ja teatteriopiskelija Markku Mustonen joskus 80-luvulla. Bändi teki kaikkiaan kolme LP:tä, jotka kaikki löytyvät hyllystäni, ja jotka kaikki myös kestävät kuuntelua vieläkin. Minulle tämä debyytti on silti rakkain, koska sattuneesta syystä kuulin sen ensin, ja koska sen materiaali (enimmäkseen lainasellainen) on kolmikon vahvinta. Bändi soitti siis noin 50-50 omaa materiaalia ja hyvällä maulla valittuja blues/R&B-klassikoita, siten että tällä ekalla levyllä on enemmän covereita kun taas kahdella muulla omat biisit ovat enemmistössä.

Ns. omat kappaleet ovat ihan pätevää peruskamaa, mutta (Kapteeni) Nemon vahvuus on omankuuloisten versioiden teko muiden biiseistä, jopa sellaisin suomenkielisin tekstein joita voi kuunnella punastumatta. Niitä tekstejä väsäsi tosin tällekin levylle myös muuan J. Leskinen. Minun suurin suosikkini on hidas, tuskainen "Takerruin sinuun", alunperin Rolf Wikströmin klassikko "Jag älskar dig ändå", jossa juuri Juice tavoittaa hyvin tekstin epätoivon ja soitto on maukasta. Jos jotakin haluaisi moittia, niin laulusolisti on ehkä ymmärtänyt bluesin syvimmän olemuksen väärin - tuskaa ei tulkita ainoastaan rääkymällä - mutta kokonaisuus on silti hyvä. Toinen vastaavanlainen esitys on "Se siitä" eli vanha Deadric Malonen "As The Years Go Passing By", jonka ovat laulaneet melkein kaikki mutta joka minulle on rakas erityisesti Albert Kingin savuisena esityksenä 60-luvun lopulta.

Levyn nopeammat palat toimivat nekin useimmiten, parhaiten ehkä "En uskaltaudu tanssimaan" eli Mickey Juppin "Some People Can´t Dance". Lopetusbiisi, "Mansikoita Suonenjoella" oli jopa jonkinlainen hitinpoikanen, osoittaen että armon vuonna 1986 digattiin muutakin kuin Eppuja ja Dingoa. Läpi levyn korkeatasoisin osa-alue on silti sovituspuoli - loppujen lopuksi tämän levyn erottaa kaikesta aika samankuuloisesta juurimusiikista ehkä se, että sekä äänekkäät että hiljaiset osuudet soivat maukkaasti ja sävykkäästi, mutta samalla tulkinnoissa löytyy myös hikeä ja särmää. Sinisävelet ovat parhaimmillaan sitä ajattominta musiikkia, ja niin tämäkin levy toimii vielä 25 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Pitäneekin palata asiaan 2031...