Nuoruudessani kävin ystävieni kanssa monta keskustelua siitä, onko hevissä/hard rockissa/vastaavassa mitään järkeä, tunnetta tai kuunneltavaa - ja aika usein päädyimme siihen että se on ehkä välillä tyhmää mutta samalla useinmyös viihdyttävää. Sittemmin sekä raskas rock että minä olemme kehittyneet - osittain eri suuntiin; viimeisten vuosikymmenien aikana keksityt sata alalajia örinää eivät minua sytytä, mutta tällainen "stadionpophevi" menee vieläkin täydestä kun satun sille päälle.
Bon Jovi on tehnyt mittavan uran, ja vastannee nykyajan leveimmistä soundeista, mutta minusta tämä yhtye oli kaikkein parhaimmillaan heti ekalla levyllään. Ensihitti "Runaway" on klassinen menobiisi, joka kulkee kuin juna - joskin nokkamiehemme falsettilaulu lopussa vähän hymyilyttää. Muut kappaleet ovat myös samasta dramaattisesta muotista, johon kuuluu sekä riffejä että dynamiikkaa, armottoman hoilotettavia kertosäkeitä, enimmäksen kohtalaisen keskistä tempoa ja tietysti intohimoista laulua. "Love Lies", "Come Back", "Shot Through The Heart"... tunnelmaa vie nimenomaan sille kansikuvan sateiselle kadulle, jossa bändi seisoo sopivan uhmakkaan näköisenä, ehkäpä vähän huolissaan siitä, että äkillinen sadekuuro tulee ja kastelee kuontalot.
Bon Jovin myöhemmilläkin levyillä on hetkensä - mutta jollakin tavalla ne melkein kaikki ovat tietynlaista toistoa. Toissavuotinen "The Circle" olisi yhtä hyvin voinut ilmestyä kaksikymmentä vuotta sitten - mikä tosin ei minun korvissani ole välttämättä paha asia - mutta minun numerofriikkiluonteellani valitaan yleensä kahdesta samanlaisesta se ensimmäinen. Ja sitä paitsi tämän levyn valttikortti bändin tuotannossa on uskottavuus; vielä 1984 nämä jätkät eivät vielä olleet keski-ikäisiä ökyrikkaita rocktähtiä vaan nuoria ja nälkäisiä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti