Maailman paras levy 2000

Kaikki eivät saa kokea vuosituhannen vaihtumista - niinpä siihen ladattiin kaikenlaisia odotuksia, ja se sai toimia jonkinlaisena vedenjakajana monessakin mielessä. 1900-luku oli vanhaa aikaa, 2000-luku uutta - ja esimerkiksi kaikenlaiset "parhaiden levyjen ja biisien listat" olivat tietysti juuri tähän aikaan esillä. Nyt, kun siitä on kulunut jo jonkin aikaa, voi jopa pienellä perspektiivillä kysyä itseltään ja maailmalta, mikä vuosituhanteen vaihteessa muuttui, vai muuttuiko mikään?

Ja vastaus on minun kohdallani, ettei mikään oikeastaan muuttunut. Oikeastaan ainoa asia, minkä olen huomannut jälkikäteen, on että olen saanut aikaan jonkinlaisen kahtiajaon musiikinkuuntelussani koska esim kokoelmalevyjä autoon tehdessäni olen usein käyttänyt vuosilukuja, vuosikymmeniä ja etenkin vuosituhansia jonkinlaisina vedenjakajina biisejä valitessa - eli minulla on paljonkin "90-luvun sitä"- ja "uuden vuosituhannen tätä"-kokoelmia mutta vain yksittäisiä "95-05"-tyyppisiä.

Ja vanhat suosikit eivät tietenkään menneet vaihtoon, vaikka niiden rinnalle tuli uusia. Vuoden 2000 hittibiisi oli vanhan suosikin uusi tuleminen, Bon Jovin häpeämättömän tarttuva "It´s My Life", joka palautti sekä tämän kasarisuosikkini että jenkkirockin ylipäätänsä kuuntelutottumuksiini muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen. Siinä on hyvä sävel, loistava kertosäe, koukkuja vaikka muille jakaa - eikä sen loistavuutta vähennä se, että Jon Bongiovi joukkoineen on yrittänyt tehdä saman jutun uudelleen melkein jokaisella sen jälkeen ilmestyneellä albumillaan. Bon Jovi kuului jo 15 vuotta sitten niihin bändeihin, joiden levyjä joissakin piireissä kuului inhota, mutta minä olen ollut "melkein fani" jo vuodesta 1985 ja tokasta albumista lähtien, ja varsinkin autoiluun heidän musiikkinsa istuu kuin nenä päähän.

Ja uuden vuosituhannen uusista suosikeista ensimmäisiä oli Anastacia, jonka debyyttialbumi "Not That Kind" iski allekirjoittaneeseen lujaa. Hyviä biisejä, sujuvaa soittoa, ja ennen kaikkea Ääni. Menobiisit kuten nimikappale ja "I´m Outta Love" toimivat kuin väärä raha, kun taas hitaammat palat kuten "Who´s Gonna Stop The Rain" osoittavat hänen tulkinnastaan löytyvän myös sävyjä. Makean lauluäänen takana minua miellyttää myös tuotanto - sekoitus soulia ja sen alalajeja rocksävyillä maustettuna, joka ei välttämättä istu yksittäisiin lokeroihin mutta sen sijaan liikkuu niiden välillä jopa yllättävän sujuvasti ollakseen pohjimmiltaan "hittituote".

Myös hänen myöhempi tuotantonsa on miellyttänyt minua, vaikka hänkään ei ole kriitikkojen suosikki - ja olen jopa saanut kuulla itse kuuntelevani häntä lähinnä hänen ulkoisten avujensa vuoksi. Voi tietysti olla, että hänen ja muidenkin hyvännäköisten artistien fanikaartista löytyy myös niitä, jotka osaavat kuunnella ulkonäköä, mutta itse tarvitsen kuuntelemiseen nimenomaan äänellisiä ärsykkeitä.

143. Bon Jovi: 1 (1984): Hiusmetallin lähteillä

Nuoruudessani kävin ystävieni kanssa monta keskustelua siitä, onko hevissä/hard rockissa/vastaavassa mitään järkeä, tunnetta tai kuunneltavaa - ja aika usein päädyimme siihen että se on ehkä välillä tyhmää mutta samalla useinmyös viihdyttävää. Sittemmin sekä raskas rock että minä olemme kehittyneet - osittain eri suuntiin; viimeisten vuosikymmenien aikana keksityt sata alalajia örinää eivät minua sytytä, mutta tällainen "stadionpophevi" menee vieläkin täydestä kun satun sille päälle.

Bon Jovi on tehnyt mittavan uran, ja vastannee nykyajan leveimmistä soundeista, mutta minusta tämä yhtye oli kaikkein parhaimmillaan heti ekalla levyllään. Ensihitti "Runaway" on klassinen menobiisi, joka kulkee kuin juna - joskin nokkamiehemme falsettilaulu lopussa vähän hymyilyttää. Muut kappaleet ovat myös samasta dramaattisesta muotista, johon kuuluu sekä riffejä että dynamiikkaa, armottoman hoilotettavia kertosäkeitä, enimmäksen kohtalaisen keskistä tempoa ja tietysti intohimoista laulua. "Love Lies", "Come Back", "Shot Through The Heart"... tunnelmaa vie nimenomaan sille kansikuvan sateiselle kadulle, jossa bändi seisoo sopivan uhmakkaan näköisenä, ehkäpä vähän huolissaan siitä, että äkillinen sadekuuro tulee ja kastelee kuontalot.

Bon Jovin myöhemmilläkin levyillä on hetkensä - mutta jollakin tavalla ne melkein kaikki ovat tietynlaista toistoa. Toissavuotinen "The Circle" olisi yhtä hyvin voinut ilmestyä kaksikymmentä vuotta sitten - mikä tosin ei minun korvissani ole välttämättä paha asia - mutta minun numerofriikkiluonteellani valitaan yleensä kahdesta samanlaisesta se ensimmäinen. Ja sitä paitsi tämän levyn valttikortti bändin tuotannossa on uskottavuus; vielä 1984 nämä jätkät eivät vielä olleet keski-ikäisiä ökyrikkaita rocktähtiä vaan nuoria ja nälkäisiä.