Vaikka en hirveästi ole viime vuosina käynyt keikoilla, olen parikin kertaa sattunut paikalle kun tämä bändi on viihdyttänyt yleisöä sinisävelin - ja vaikka meininki on ollut pakotonta, soitto sujunut ihan sopivasti ja kuulijat ovat tykänneet, olen itse jäänyt hieman nälkäiseksi, koska tuo pakottomuus on ollut vähän samaa kuin yrittämättä jättäminen - bluesia nyt on helppoa vain veivata ilman sen kummempaa sisältöä, ja olen jotenkin ajatellut SF Bluesin olevan "vain" omien mustan rytmimusiikin legendojemme kesähupia. Siksi tämä levy, jossa pääjehuja Heikki Silvennoista ja Pepe Ahlqvistia avustavat Mikko Kuustonen ja Jukka Tolonen, onkin minusta virkistävä vastakohta.
Ensinnäkin tämä lauletaan suomeksi - mikä ei sinänsä ole mikään laadun tae, mutta merkitsee ainakin sitä, että kaikkein pahimmat kielikukkaset jäävät kokematta, ja vaikka sekä Ahlqvist että Kuustonen ovat ihan päteviä englanniksikin, on äidinkielinen ulosanti kuitenkin parempaa. Sen lisäksi tyypillinen bluessanasto ja -maailma suomalaisin etumerkein on aika kiehtova paikka - levyn nimeä "Joutomailla" myöten.
Toiseksikin tässä on hyvää materiaalia - aloituksesta, "Työlaulusta" (ainoa lainabiisi) ja sitä seuraavasta tunnelmallisesta "John Lee & B.B"-slovarista lähtien. Koska laulusolisteja on kolme niinkuin kitaristejakin, on sekä lauluesityksissä että sooloilussa mukavaa vaihtelua. Vierailevalle tähdelle, Mikko Kuustoselle, on annettu suurin yksittäinen tila, ja mies hoitaa tonttinsa kunnialla; tuon kakkosbiisin lisäksi hänen omia soolonumeroitaan ovat "Miehen työ" sekä kaksi viimeistä, "Saarnaaja" sekä "Voodoota ja tupakkaa". Materiaali voisi sinänsä olla vaikka hänen soololevyiltään (ei vähiten koska Heikki Silvennoinen kitaroi useimmilla niistäkin), mutta se ei haittaa ainakaan minua - päinvastoin se kuulostaa osana laajempaa kokonaisuutta vieläkin paremmalta. Silvennoinen on minusta ryhmän heikoin vokalisti, mutta Pepe Ahlqvistia voisi kuulla suomeksi enemmänkin; hänen "Soitan sen pois"-esityksensä on sekin levyn kohokohtia.
Kolmas pointti saattaa johtua juuri Kuustosen mukanaolosta; tämä on bluesia enemmän tunnelmaltaan kuin muodoltaan - mutta juuri nimenomaan se on minusta tämänkin levyn vahvuus. Sinisävelet soivat vapaammin kun niitä ei pakoteta kahdentoista tahdin muottiin - blues on yhtä paljon kuuntelijan mielessä kuin soiton rakenteessa.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti