Elvis Costello on jo vuosikymmeniä kuulunut populaarimusiikin ikoneihin, ja ollut koko ajan huomattavan tuottelias. Omasta levyhyllystäni löytyy pitkälti toistakymmentä miehen teosta, ja vaikka niihin kuuluu myös uudempia levyjä, huomaan palaavani aina hänen uransa ensimmäiseen kymmeneen vuoteen. Etenkin vuodet 1979-1982 ja silloin ilmestyneet neljä albumia omia originaaleja ovat kerrassaan loistavia. Olen jo kehunut "Get Happy"- ja "Imperial Bedroom"-albumit, mutta niiden välissä ilmestynyt "Trust" on loppujen lopuksi ihan samaa tasoa.
Se ei silti ole vain samaa kamaa - siinä on edeltäjän tavalla kohtalaisen tiivis soundi, mutta se on laajentunut soulpohjaisesta popista jonkinlaiseen "yhtenäiseen tyylien sekamelskaan". Seuraajaan verrattuna siinä on silti yhtenäisempi äänikuva, vaikka liikutaankin soulista rockabillyyn ja reggaesta jazzballadeihin. Siitä on oikeastaan vaikeata valita kohokohtia, mutta esim. "Watch Your Step" on makean urkusoundin ja kiihkeän mutta hallitun laulusuorituksen yhdistelmä, "Lovers Walk" laukkaa viidakkokompin voimalla, "Shot With His Own Gun" on pianovetoinen draama... no, kohokohtia on koko levy täynnä.
Tässä vaihessa uraansa Elvis vielä osasi tehdä kohtalaisen suoraviivaisia lauluja, asia mikä ei aina ole häneltä myöhemmin onnistunut - ja asiaahan hänellä on ollut aina. Pakko on vielä palata Attractionsiin, joka toimi hänen parhampien levyjensä soundillisena ankkurina. Kaiken lisäksi hän osasi tiivistää sanomisensa kolmen minuutin formaattiin, joten albumin neljätoista biisiä muodostavat paitsi hyvätasoisen, myös tarpeeksi tiivistetyn kokonaisuuden mielenkiinnon ylläpitämiseksi vaikkapa toistoon saman tien.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elvis Costello. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elvis Costello. Näytä kaikki tekstit
lauantai 24. kesäkuuta 2017
torstai 14. toukokuuta 2015
Maailman paras levy 1981
Musiikillisesti ja muutenkin 1980-luvun alku oli jännittävää aikaa. Uusi aalto ja sen vaikutus populaarimusiikkiin tuotti kaikenlaista mielenkiintoista uutta kuunneltavaa, samalla kun ns. vanha liitto vielä oli voimissaan - eikä "kasarisoundi" vielä ollut pilannut yleistä kuuntelunautintoa. Vuonna 1981 täytin itse 16, ja herkkä nuori mieleni ahmi uusia musiikillisia vaikutteita vanhojen seuraksi - mutta ei tilalle.
Yksi sellainen biisi, joka jo silloin tarttui korvaan lievästi erilaisena mutta miltei hypnoottisen koukuttavana oli Soft Cellin loistava "Tainted Love", joka samalla esitteli miten syntikkaakin voi käyttää hyvällä maulla. Kontrasti kompin ja laulutulkinnan välillä oli tietyllä tapaa hätkähdyttävä, kunnes minulle valkeni että syntetisaattorin käyttö ei välttämättä merkitse kylmää ja kalseaa kokonaisuutta - sitä edustaa lähinnä se maailma, johon poloinen Marc on joutunut rakkauden loputtua.
En silloin tiennyt esityksen olevan coveri - ja alkuperäisenkin olen sittemmin kuullut - mutta se ei haitannut yhtään, ja nimenomaan tämän version tenho on vieläkin murtumaton. Marc Almondin laulua olen sittemmin hankkinut muutaman levyllisen lisää, ja vaikka hänen heittäytymisensä välillä uhmaa hyvän maun rajoja, täytyy myöntää että hänellä on laulettu sana hallussaan.
Yksi uuden aallon tärkeimmistä nimistä ainakin minun kohdallani oli - ja on - Elvis Costello, jonka uran alkupään levyt, varsinkin The Attractionsin kanssa tehdyt, ovat melkein häkellyttävän loistava sarja. Ainakin "Armed Forces" (1979), "Get Happy" (1980) sekä "Imperial Bedroom" (1982) kuuluvat julkaisuvuosiensa ehdottomiin huippuihin, mutta tietyllä tapaa "Trust" on ylitse muiden. Se on kompakti, hyvin sävelletty, sanoitettu ja esitetty kokoelma lauluja jossa tämä vihainen nuori mies ja bändinsä ovat todella voimansa tunnossa.
Sovitukset ovat hienoja, varsinkin kosketinsoittimet soivat maukkaasti, ja jotenkin tämä levy on monin paikoin samaan aikaan herkkä ja raivokas. Minusta on vaikeaa nostaa esiin mitään suosikkibiisejä, koska ne vaihtelevat kerrasta toiseen, mutta "Clubland" on hieno aloitus, "Shot With His Own Gun" dramaattinen balladi, "From A Whisper To A Scream" (pop)rokkaa ja "Watch Your Step" on vain niin vetoava.
Costellon ura on nousuineen ja laskuineen ollut myöhemminkin hienoa kuultavaa, joskin hän välillä tekee ylimääräisiä mutkia silloin kun voisi olla paikallaan mennä suoraan, välillä tekee päinvastoin, ja vaikka joskus tuntui siltä kuin maailmassa ei voisi enää tehdä tribuutti- tai hyväntekeväisyyslevyä jossa hän ei olisi mukana - mutta toisaalta jälki on suurimmalta osin komeaa. Tämän lisäksi hänen musiikkiaan kuulee monien muidenkin esittämänä. Yksi aikamme suurimmista lauluntekijöistä, väittäisin.
Yksi sellainen biisi, joka jo silloin tarttui korvaan lievästi erilaisena mutta miltei hypnoottisen koukuttavana oli Soft Cellin loistava "Tainted Love", joka samalla esitteli miten syntikkaakin voi käyttää hyvällä maulla. Kontrasti kompin ja laulutulkinnan välillä oli tietyllä tapaa hätkähdyttävä, kunnes minulle valkeni että syntetisaattorin käyttö ei välttämättä merkitse kylmää ja kalseaa kokonaisuutta - sitä edustaa lähinnä se maailma, johon poloinen Marc on joutunut rakkauden loputtua.
En silloin tiennyt esityksen olevan coveri - ja alkuperäisenkin olen sittemmin kuullut - mutta se ei haitannut yhtään, ja nimenomaan tämän version tenho on vieläkin murtumaton. Marc Almondin laulua olen sittemmin hankkinut muutaman levyllisen lisää, ja vaikka hänen heittäytymisensä välillä uhmaa hyvän maun rajoja, täytyy myöntää että hänellä on laulettu sana hallussaan.
Yksi uuden aallon tärkeimmistä nimistä ainakin minun kohdallani oli - ja on - Elvis Costello, jonka uran alkupään levyt, varsinkin The Attractionsin kanssa tehdyt, ovat melkein häkellyttävän loistava sarja. Ainakin "Armed Forces" (1979), "Get Happy" (1980) sekä "Imperial Bedroom" (1982) kuuluvat julkaisuvuosiensa ehdottomiin huippuihin, mutta tietyllä tapaa "Trust" on ylitse muiden. Se on kompakti, hyvin sävelletty, sanoitettu ja esitetty kokoelma lauluja jossa tämä vihainen nuori mies ja bändinsä ovat todella voimansa tunnossa.
Sovitukset ovat hienoja, varsinkin kosketinsoittimet soivat maukkaasti, ja jotenkin tämä levy on monin paikoin samaan aikaan herkkä ja raivokas. Minusta on vaikeaa nostaa esiin mitään suosikkibiisejä, koska ne vaihtelevat kerrasta toiseen, mutta "Clubland" on hieno aloitus, "Shot With His Own Gun" dramaattinen balladi, "From A Whisper To A Scream" (pop)rokkaa ja "Watch Your Step" on vain niin vetoava.
Costellon ura on nousuineen ja laskuineen ollut myöhemminkin hienoa kuultavaa, joskin hän välillä tekee ylimääräisiä mutkia silloin kun voisi olla paikallaan mennä suoraan, välillä tekee päinvastoin, ja vaikka joskus tuntui siltä kuin maailmassa ei voisi enää tehdä tribuutti- tai hyväntekeväisyyslevyä jossa hän ei olisi mukana - mutta toisaalta jälki on suurimmalta osin komeaa. Tämän lisäksi hänen musiikkiaan kuulee monien muidenkin esittämänä. Yksi aikamme suurimmista lauluntekijöistä, väittäisin.
sunnuntai 4. toukokuuta 2014
248. Elvis Costello: King Of America (1986): Uusi aalto uudessa maailmassa
Tänä päivänä tunnemme Elvis Costellon etsijänä, joka ei pelkää heittäytyä musiikillisen mielikuvituksensa ja uteliaisuutensa vietäväksi - hänen omien levytystensä tyylillinen kirjo on aikamoinen, ja jossain vaiheessa vaikutti siltä, kuin maailmassa ei sellaista tribuutti- tai duettolevyä julkaistaisikaan jolla hän ei olisi mukana. Vuonna 1986 tilanne oli hieman toinen - hänen siihenaikaiset levytyksensä olivat tosin nekin noudattaneet laajaa kaarta pubrockista/uudesta aallosta jonkinlaiseen ylituotettuun soulpopiin, mutta kehitys oli ollut jokseenkin johdonmukaista tähän levyyn asti.
Ja kyllä tämäkin joukon jatkeeksi sopii, mutta soinnillisesti tämä oli suurin hyppäys - syntikat lensivät yli laidam, ja tilalle tuli jopa akustispohjainen ameriikan meininki, oikein hyvin tuloksin. Laulut olivat taattua laatua, ehkä jopa niin että perinteinen soitto hioi sävellyksistä muutamia sellaisia särmiä, jotka aikaisemmilla (ja sittemmin/ennen kaikkea myös myöhäisemmillä) levyillä välillä sattuivat ikävästi korviini. Riemastuttava "The Big Light" oli suoranaista rockabillyä, "American Without Tears" kaihoisa puoliballadi,ja esim. "Jack Of All Parades" ja "Suit Of Lights" sellaisia tyypillisiä Costellovetoja, jotka ylituotettuna olisivat voineet mennä ohi korvien, mutta tässä yhteydessä olivat maukkaita.
Levyn jonkinlainen "hitti" oli vanha, jopa kulunut lainabiisi "Don´t Let Me Be Misunderstood", josta Elvis teki mukavan vähäeleisen tulkinnan vibrafoneineen, joka vuoden 1986 ylituotetussa poptulvassa oli todella raikas poikkeus. Suurin kohokohta oli silti miltei harras "Indoor Fireworks", joka on yksi parhaista esimerkeistä siitä, miten myös vihaiset nuoret ja vanhemmat miehet voivat menestyä myös rakkauslaulujen saralla - jos kohta Nick Lowen jo vuotta ennen tätä levyttämä versio on vieläkin parempi.
Ja albumin konstailematon soundi tarkoittaa myös sitä, että tämä on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin kuin useimmat muut tuona vuonna tehdyt levyt. Itse asiassa tämän voisi julkaista nytkin, eikä se kuulostaisi ollenkaan ihmeelliseltä. Tuntuukin siltä, kuin Elviksemme musiikillinen etsintämatka viimeisten vuosikymmenten aikana aika ajoin tuntuisi palaavan nimenomaan tämän levyn äänimaisemiin, jonnekin Nashvillen ja Memphisin väliselle maantielle.
Ja kyllä tämäkin joukon jatkeeksi sopii, mutta soinnillisesti tämä oli suurin hyppäys - syntikat lensivät yli laidam, ja tilalle tuli jopa akustispohjainen ameriikan meininki, oikein hyvin tuloksin. Laulut olivat taattua laatua, ehkä jopa niin että perinteinen soitto hioi sävellyksistä muutamia sellaisia särmiä, jotka aikaisemmilla (ja sittemmin/ennen kaikkea myös myöhäisemmillä) levyillä välillä sattuivat ikävästi korviini. Riemastuttava "The Big Light" oli suoranaista rockabillyä, "American Without Tears" kaihoisa puoliballadi,ja esim. "Jack Of All Parades" ja "Suit Of Lights" sellaisia tyypillisiä Costellovetoja, jotka ylituotettuna olisivat voineet mennä ohi korvien, mutta tässä yhteydessä olivat maukkaita.
Levyn jonkinlainen "hitti" oli vanha, jopa kulunut lainabiisi "Don´t Let Me Be Misunderstood", josta Elvis teki mukavan vähäeleisen tulkinnan vibrafoneineen, joka vuoden 1986 ylituotetussa poptulvassa oli todella raikas poikkeus. Suurin kohokohta oli silti miltei harras "Indoor Fireworks", joka on yksi parhaista esimerkeistä siitä, miten myös vihaiset nuoret ja vanhemmat miehet voivat menestyä myös rakkauslaulujen saralla - jos kohta Nick Lowen jo vuotta ennen tätä levyttämä versio on vieläkin parempi.
Ja albumin konstailematon soundi tarkoittaa myös sitä, että tämä on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin kuin useimmat muut tuona vuonna tehdyt levyt. Itse asiassa tämän voisi julkaista nytkin, eikä se kuulostaisi ollenkaan ihmeelliseltä. Tuntuukin siltä, kuin Elviksemme musiikillinen etsintämatka viimeisten vuosikymmenten aikana aika ajoin tuntuisi palaavan nimenomaan tämän levyn äänimaisemiin, jonnekin Nashvillen ja Memphisin väliselle maantielle.
lauantai 25. toukokuuta 2013
204. Elvis Costello and the Attractions: Get Happy! (1980): Nuori vihainen popnero vauhdissa
Jos puhutaan taiteilijoista, jotka ovat pystyneet yhdistämään laadun ja määrän siten, että ovat julkaisseet suhteellisen lyhyin välein pitkän sarjan hyviä levyjä, ei Elvis Costellon uran ensimmäistä viittä-kuutta vuotta ja albumia mitenkään voi sivuuttaa. Olen jo aikaisemmin kehunut mestariteosten sarjan viimeistä lenkkiä, Imperial Bedroomia, joka ehkä on musiikillisesti sarjan huippu - mutta myös tällä platalla on paikka sydämessäni.
Yksi syy on varmaan se, että se aikanaan oli ensimmäinen Elvislevyni, mutta toinen on se, että tämä 20 biisin pläjäys on paitsi musiikillinen runsaudensarvi myös harvinaisen suoraviivainen ja selväpiirteinen hänen levykseen - jos yhtä asiaa hänen tuotannossaan moittisin, se olisi ajoittainen taipumus yrittää liikaa ja siten sotkea sävellyksiä ja sovituksia. Ja kolmanneksi tämä soi niin hienosti - dynaamisesti, voimakkaasti mutta herkästi, ja hyvin läsnä; etenkin koskettimien käyttö hivelee välillä korvia. Vielä kun lisää listaan sen, että Elvis itse laulaa kiihkeästi mutta silti hallitusti - toisin kuin joillain toisilla levyillä, varsinkin hieman myöhäisemmässä vaiheessa uraa - niin keitos on valmis.
Suosikit? No, haikeat "Clowntime Is Over" ja "New Amsterdam", tunnelmallinen "Secondary Modern", tarttuva "Black & White World", kaahaavat "High Fidelity" ja "Beaten To The Punch" - koko levy on täynnä mainioita melodisia koukkuja, sovituksellisia kikkoja ja finessejä, tunnelmallisia äänimaailmoja... ja suurin osa vain parin minuutin palasina; melkein jokainen kappale loppuu niin, että sitä olisi vielä kuunnellut enemmänkin. Jotenkin tämä on tunnelmaltaan soullevy - ja löytyyhän listalta myös yksi vanha soulbiisi, "I Can´t Stand Up For Falling Down" - mutta sitä ei voi lokeroida pelkästään yhteen tyylilajiin. Tämä on popmusiikkia - tarttuvaa, kiihkeää, nerokasta. Nuori vihainen popnero vaudissa.
Yksi syy on varmaan se, että se aikanaan oli ensimmäinen Elvislevyni, mutta toinen on se, että tämä 20 biisin pläjäys on paitsi musiikillinen runsaudensarvi myös harvinaisen suoraviivainen ja selväpiirteinen hänen levykseen - jos yhtä asiaa hänen tuotannossaan moittisin, se olisi ajoittainen taipumus yrittää liikaa ja siten sotkea sävellyksiä ja sovituksia. Ja kolmanneksi tämä soi niin hienosti - dynaamisesti, voimakkaasti mutta herkästi, ja hyvin läsnä; etenkin koskettimien käyttö hivelee välillä korvia. Vielä kun lisää listaan sen, että Elvis itse laulaa kiihkeästi mutta silti hallitusti - toisin kuin joillain toisilla levyillä, varsinkin hieman myöhäisemmässä vaiheessa uraa - niin keitos on valmis.
Suosikit? No, haikeat "Clowntime Is Over" ja "New Amsterdam", tunnelmallinen "Secondary Modern", tarttuva "Black & White World", kaahaavat "High Fidelity" ja "Beaten To The Punch" - koko levy on täynnä mainioita melodisia koukkuja, sovituksellisia kikkoja ja finessejä, tunnelmallisia äänimaailmoja... ja suurin osa vain parin minuutin palasina; melkein jokainen kappale loppuu niin, että sitä olisi vielä kuunnellut enemmänkin. Jotenkin tämä on tunnelmaltaan soullevy - ja löytyyhän listalta myös yksi vanha soulbiisi, "I Can´t Stand Up For Falling Down" - mutta sitä ei voi lokeroida pelkästään yhteen tyylilajiin. Tämä on popmusiikkia - tarttuvaa, kiihkeää, nerokasta. Nuori vihainen popnero vaudissa.
torstai 6. elokuuta 2009
49. Elvis Costello: Imperial Bedroom (1982): Uuden aallon Sergeant Pepper
Madonnan Helsingin keikan kunniaksi haluan tällä kertaa esitellä erään viime vuosikymmenten merkittävimmistä poptähdistä, joka on kulkenut omia polkujaan ja uurtanut uria omalla tinkimättömällä tavallaan koko pitkän uransa ajan. Mutta en kyllä tarkoita nti Cicconea, vaan erästä hra McManusta.
Elvis Costellon tuotanto hakee laajuudessaan ja monipuolisuudessaan vertaistaan, varsinkin jos viiteryhmäksi otetaan uuden aallon myötä 70-luvulla pinnalle nousseet muusikot, ja nykyisin tuntuu ajoittain siltä, ettei sellaista uutta americanalevyä löydykään, jolla hän ei vähintään laula jossain stemmoja. Tämä levy ilmestyi kuitenkin ajankohtana, jolloin hän pääasiassa käytti aikansa julkaisemalla vuosittaisen albumillisen teräviä havaintoja elämästä ja sen lieveilmiöistä, ja ”Imperial Bedroom” on oikeastaan yhden popmusiikin komeimman albumisarjan kulminaatiopiste – minun kirjoissani hänen kuusi ensimmäistä albumiaan (en laske tähän sarjaan mukaan countrypastissia ”Almost Blue”) ovat kaikki vähintään hyviä ja neljä viimeistä loistavia.
Ennemmin tai myöhemmin nousevat käyrät yleensä taittuvat, ja niin Costellollakin vuonna 1983, mutta tämän sitä ennen ilmestyneen ”uuden aallon Sergeant Pepperin” jälkeen olisiki ollut paha petrata. Levyn laulut pukivat enimmäkseen ihmissuhdehavaintoja mitä moninaisimpiin vaatteisiin, eikä lauluntekijämme ollut vielä sortunut liian suuriin harhaluuloihin laulutaidostaan tai hänen sävelkynänsä hairahtunut ns. vakavan popmusiikin säveltämiseen. Bändihän oli ilmiömäinen sarallaan, ja sovittaja/tuottaja oli siis ammattilainen.
Laulut ovat varsinainen helmikimara. Urkuvetoinen ”Tears Before Bedtime”, pianoriffin vetämä ”Shabby Doll” ja jazzahtava ”The Long Honeymoon” maalaavat levyn alkupuolella ikävännäköisen kuvan avio-onnesta, jonka päälle majesteettinen ”Man Out Of Time” ja klassinen slovari ”Almost Blue” (josta mm. nykyinen rouva Costello, Diana Krall, on tehnyt loistavan version) jatkavat auvoa. Muita kohokohtia ovat mm. ”The Loved Ones”, kevyt ja ilmava popsoulveto, ja ”Kid About It”, joka jatkaa Costellon dramaattisten balladien sarjaa.
Jotkut sävelmistä eivät ehkä ole ikimuistoisia, eivätkä herra McManusin tekstit aina avaudu edes lukiessa, mutta kokonaisuutena tämä levy on sellainen hämmentävän kova paketti, jonka voi kuulla uudestaan kyllästymättä. Samaa ei voi sanoa kaikista hänen levyistään, eivätkä niistä popimmatkaan aina sula kovin helposti, mutta ainakin itse olen huomannut hänen varhaisten plattojensa seuranneen minua jo pian kolmenkymmenen vuoden ajan, tämä etunenässä.
Elvis Costellon tuotanto hakee laajuudessaan ja monipuolisuudessaan vertaistaan, varsinkin jos viiteryhmäksi otetaan uuden aallon myötä 70-luvulla pinnalle nousseet muusikot, ja nykyisin tuntuu ajoittain siltä, ettei sellaista uutta americanalevyä löydykään, jolla hän ei vähintään laula jossain stemmoja. Tämä levy ilmestyi kuitenkin ajankohtana, jolloin hän pääasiassa käytti aikansa julkaisemalla vuosittaisen albumillisen teräviä havaintoja elämästä ja sen lieveilmiöistä, ja ”Imperial Bedroom” on oikeastaan yhden popmusiikin komeimman albumisarjan kulminaatiopiste – minun kirjoissani hänen kuusi ensimmäistä albumiaan (en laske tähän sarjaan mukaan countrypastissia ”Almost Blue”) ovat kaikki vähintään hyviä ja neljä viimeistä loistavia.
Ennemmin tai myöhemmin nousevat käyrät yleensä taittuvat, ja niin Costellollakin vuonna 1983, mutta tämän sitä ennen ilmestyneen ”uuden aallon Sergeant Pepperin” jälkeen olisiki ollut paha petrata. Levyn laulut pukivat enimmäkseen ihmissuhdehavaintoja mitä moninaisimpiin vaatteisiin, eikä lauluntekijämme ollut vielä sortunut liian suuriin harhaluuloihin laulutaidostaan tai hänen sävelkynänsä hairahtunut ns. vakavan popmusiikin säveltämiseen. Bändihän oli ilmiömäinen sarallaan, ja sovittaja/tuottaja oli siis ammattilainen.
Laulut ovat varsinainen helmikimara. Urkuvetoinen ”Tears Before Bedtime”, pianoriffin vetämä ”Shabby Doll” ja jazzahtava ”The Long Honeymoon” maalaavat levyn alkupuolella ikävännäköisen kuvan avio-onnesta, jonka päälle majesteettinen ”Man Out Of Time” ja klassinen slovari ”Almost Blue” (josta mm. nykyinen rouva Costello, Diana Krall, on tehnyt loistavan version) jatkavat auvoa. Muita kohokohtia ovat mm. ”The Loved Ones”, kevyt ja ilmava popsoulveto, ja ”Kid About It”, joka jatkaa Costellon dramaattisten balladien sarjaa.
Jotkut sävelmistä eivät ehkä ole ikimuistoisia, eivätkä herra McManusin tekstit aina avaudu edes lukiessa, mutta kokonaisuutena tämä levy on sellainen hämmentävän kova paketti, jonka voi kuulla uudestaan kyllästymättä. Samaa ei voi sanoa kaikista hänen levyistään, eivätkä niistä popimmatkaan aina sula kovin helposti, mutta ainakin itse olen huomannut hänen varhaisten plattojensa seuranneen minua jo pian kolmenkymmenen vuoden ajan, tämä etunenässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
