319. Elvis Costello and The Attractions: Trust (1981): Popmusiikkia luotettavalta taholta

Elvis Costello on jo vuosikymmeniä kuulunut populaarimusiikin ikoneihin, ja ollut koko ajan huomattavan tuottelias. Omasta levyhyllystäni löytyy pitkälti toistakymmentä miehen teosta, ja vaikka niihin kuuluu myös uudempia levyjä, huomaan palaavani aina hänen uransa ensimmäiseen kymmeneen vuoteen. Etenkin vuodet 1979-1982 ja silloin ilmestyneet neljä albumia omia originaaleja ovat kerrassaan loistavia. Olen jo kehunut "Get Happy"- ja "Imperial Bedroom"-albumit, mutta niiden välissä ilmestynyt "Trust" on loppujen lopuksi ihan samaa tasoa.

Se ei silti ole vain samaa kamaa - siinä on edeltäjän tavalla kohtalaisen tiivis soundi, mutta se on laajentunut soulpohjaisesta popista jonkinlaiseen "yhtenäiseen tyylien sekamelskaan". Seuraajaan verrattuna siinä on silti yhtenäisempi äänikuva, vaikka liikutaankin soulista rockabillyyn ja reggaesta jazzballadeihin. Siitä on oikeastaan vaikeata valita kohokohtia, mutta esim. "Watch Your Step" on makean urkusoundin ja kiihkeän mutta hallitun laulusuorituksen yhdistelmä, "Lovers Walk" laukkaa viidakkokompin voimalla, "Shot With His Own Gun" on pianovetoinen draama... no, kohokohtia on koko levy täynnä.

Tässä vaihessa uraansa Elvis vielä osasi tehdä kohtalaisen suoraviivaisia lauluja, asia mikä ei aina ole häneltä myöhemmin onnistunut - ja asiaahan hänellä on ollut aina. Pakko on vielä palata Attractionsiin, joka toimi hänen parhampien levyjensä soundillisena ankkurina. Kaiken lisäksi hän osasi tiivistää sanomisensa kolmen minuutin formaattiin, joten albumin neljätoista biisiä muodostavat paitsi hyvätasoisen, myös tarpeeksi tiivistetyn kokonaisuuden mielenkiinnon ylläpitämiseksi vaikkapa toistoon saman tien.

204. Elvis Costello and the Attractions: Get Happy! (1980): Nuori vihainen popnero vauhdissa

Jos puhutaan taiteilijoista, jotka ovat pystyneet yhdistämään laadun ja määrän siten, että ovat julkaisseet suhteellisen lyhyin välein pitkän sarjan hyviä levyjä, ei Elvis Costellon uran ensimmäistä viittä-kuutta vuotta ja albumia mitenkään voi sivuuttaa. Olen jo aikaisemmin kehunut mestariteosten sarjan viimeistä lenkkiä, Imperial Bedroomia, joka ehkä on musiikillisesti sarjan huippu - mutta myös tällä platalla on paikka sydämessäni.

Yksi syy on varmaan se, että se aikanaan oli ensimmäinen Elvislevyni, mutta toinen on se, että tämä 20 biisin pläjäys on paitsi musiikillinen runsaudensarvi myös harvinaisen suoraviivainen ja selväpiirteinen hänen levykseen - jos yhtä asiaa hänen tuotannossaan moittisin, se olisi ajoittainen taipumus yrittää liikaa ja siten sotkea sävellyksiä ja sovituksia. Ja kolmanneksi tämä soi niin hienosti - dynaamisesti, voimakkaasti mutta herkästi, ja hyvin läsnä; etenkin koskettimien käyttö hivelee välillä korvia. Vielä kun lisää listaan sen, että Elvis itse laulaa kiihkeästi mutta silti hallitusti - toisin kuin joillain toisilla levyillä, varsinkin hieman myöhäisemmässä vaiheessa uraa - niin keitos on valmis.

Suosikit? No, haikeat "Clowntime Is Over" ja "New Amsterdam", tunnelmallinen "Secondary Modern", tarttuva "Black & White World", kaahaavat "High Fidelity" ja "Beaten To The Punch" - koko levy on täynnä mainioita melodisia koukkuja, sovituksellisia kikkoja ja finessejä, tunnelmallisia äänimaailmoja... ja suurin osa vain parin minuutin palasina; melkein jokainen kappale loppuu niin, että sitä olisi vielä kuunnellut enemmänkin. Jotenkin tämä on tunnelmaltaan soullevy - ja löytyyhän listalta myös yksi vanha soulbiisi, "I Can´t Stand Up For Falling Down" - mutta sitä ei voi lokeroida pelkästään yhteen tyylilajiin. Tämä on popmusiikkia - tarttuvaa, kiihkeää, nerokasta. Nuori vihainen popnero vaudissa.