223. Richard Thompson: Mirror Blue (1994): Mies, kitara ja tuska

Jotkut ovat hyviä laulajia, toiset hyviä soittajia. Sitten on niitä, jotka tekevät hienoja lauluja. Ja joskus harvoin nämä kaikki kolme ominaisuutta yhdistyvät samassa persoonassa. Kun tällainen persoona on tehnyt pian puolivuosisataisen uran, eikä kangistunut kaavoihinsa vaan jaksaa aina vain etsiä uutta, kyseessä on todella harvinaislaatuinen jalokivi - ja juuri tällainen jalokivi Richard Thompson on. Hänen uusimmatkin levytyksensä ovat hienoja (niihin pitääkin palata tällä palstalla), mutta minusta hän teki kaikkein komeimmat levynsä 1990-luvun puolivälissä.

"Mirror Blue" on monipuolinen, mutta silti eheä kokonaisuus. Thompsonin kitaroinnille on tilaa, mutta hillitysti - suurin osa kappaleista on varsin vähäeleisesti sovitettu, ja äänimaailmaa koristavat paitsi perinteisemmät soittimet myös tuottaja Mitchell Froomin suosimat prosessoidut efektit. Hänen työnjälkensä jakaa mielipiteitä, mutta vaikka hänen tehokeinonsa ovat vähän "kasaria/ysäriä" tämä levy kuulostaa vielä myöhäisteini-iässäänkin tuoreelta. Laulu on tietenkin komeaa, ja kappalevalikoima hieno; Richard Thompson osaa kiteyttää tuskan ja sen kanssa yhteenkuuluvat tunnetilat todella hyvin - ei rypien vaan puhdistautuen, ja parhaimmillaan tämä ilmiö ulottuu myös kuulijoihin.

Nopeatempoisista esim. melkein popveto "I Can´t Wake Up To Save My Life", perinteisempi rock "Shane And Dixie" ja itämaisesti folkahtava "MGB-GT" toimivat hyvin, mutta levyn varsinainen kohokohta on sen akustisempi osasto; "Beeswing" on hauraan kaunis, "I Ride In Your Slipstream" bluesahtava tunnelmapala, "Easy There, Steady Now" taas nopeampi mutta hallitun hillitty, välillä vähän jatsiksi pistäen, kun taas "King Of Bohemia" on kuin tehty leirinuotiolle.Levyn jokaisessa biisissä on joku sellainen juttu tai koukku, joka jää mieleen - mutta silti tämä ei ole mikään kosiskeleva kokonaisuus, pikemminkin hieman etäisen viileä pinnaltaan.

Kaikkein kaunein helmi on päätösbiisi; "Taking My Business Elsewhere" on sellainen menetetyn lemmen elegia, jollaista jotkut artistit yrittävät säveltää turhaan koko uransa ajan, mutta Thompson tekee niitä silloin tällöin. Surumielinen tarina, jumalaisen kaunis sävellys, harras esitys ja hieno sovitus saavat yhdessä aikaan sellaisen kappaleen, jota välillä pitää yöllä kuunnella erikseen jos uni ei ota tullakseen.