224. Roomful Of Blues: Turn It On! Turn It Up! (1995): Sinisäveliä ja torvikaahausta

Blues on tavallaan mielimusiikkiani, mutta levytettynä se voi olla ongelmallista - monet suuretkin bluesnimet toimivat nimenomaan livenä parhaiten, kun lauluun ja soittoon yhdistyvät vuorovaikutus yleisön kanssa ja hetken lumo, kun taas monet levytykset voivat tuntua kaavamaisilta ja yksitotisilta, varsinkin jos artistilla on tapana esittää bluesinsa tuettyyn tyylilajiin nojautuen ja pienimuotoisesti, joko pelkän kitaran säestyksellä tai vaikkapa trion säestämänä. Toisaalta jotkut artistit ja yhtyeet onnistuvat vaihtelemaan sovituksiaan ja liikkumaan niin laajalla alueella musiikillisesti, että tuo vaara ohitetaan.

Roomful Of Blues kuuluu tuohon myöhempään joukkoon - yleensä noin kahdeksanpäinen bändi on esiintynyt jo nelisenkymmentä vuotta, sen soundiin ovat aina kuuluneet sekä koskettimet että torvet, ja sen laulajat ovat kautta linjan olleet vähintään hyviä. 1990-luvulla mikin takana hääräsi huuliharppunsa kanssa yksi suosikkilaulajistani, Sugar Ray Norcia, jonka johdolla tämäkin herkullinen levy tehtiin. Siltä löytyy varsin perinteistä, jopa vanhakantaista jump bluesia, modernimpaa Vaughanin veljesten suuntaan nyökkäävää kamaa, rock´n´rollia ja jatsahtavia sävyjä - ja yhdistävänä tekijänä on tuon mainion harpisti/vokalistin lisäksi täyteläinen, torvin vahvistettu soundi.

Kuunnelkaapa vaikka "Angry Woman" - klassinen keskitempoinen esitys - tai "If You Know It", joka vie suoraan 40-luvulle; nimikappale on taas hieman modernimpaa ränttää, ja "I Left My Baby" on klassinen hidas numero täyteläisine torvineen, kun taas "Danger Zone" on savuisine saksofoneineen suoraan pikkutunneilta. Tempo vaihtelee, intensiteetti ei - ja omat ja lainatut kappaleet sopivat saumattomasti yhteen. Mukaan mahtuu myös pari instrumentaalinumeroa - ne eivät minua yleensä niin puhuttele, laulufriikki kun olen, mutta kyllä esim. "Slam Jam" on aika makea kaahaus.

Bändin varhaisimpia levytyksiä en kovin hyvin tunne, mutta sen sijaan olen tsekannut myös Norcian jälkeisen ajan tuotantoa, joka vain jatkuu - ja vaikka uudemmat levyt eivät minun korvissani ehkä yletä aivan tämän levyn tasolle, ne ovat järjestään ihan kuunneltavia. Resepti on ehkä pysynyt samana - mutta jos keitos maistuu näin hyvältä, ei ole mitään syytä vaihtaa mausteita liian radikaalisti. Sama pätee myös Sugar Ray Norcian levytyksiin - mieleen tulee määritelmiiä kuten "ajatonta kamaa"...