312. J. Karjalainen ja Mustat Lasit: Yö kun saapuu Helsinkiin (1982): Blueskaava ja sen kaverit

Minulle Jii ja bändinsä kolahtivat kesällä 1985, "Doris"-albumin myötä, ja kun myös seuraavat julkaisut olivat mieluisia piti tietenkin mennä katalogissa myös taaksepäin - ja vuosien mittaan nimenomaan tästä albumista muodostui varhainen karjalaissuosikkini.

Miksi se on hyvä? Ensinnäkin Jii on mahtava tarinaniskijä - hän osaa sekä tehdä hyvän tekstin melkien mistä vaan, että esimerkiksi istuttaa sen bluesin traditioon. Aloitus, "Blueskaava", on juuri sitä itseään, hyvin toteutettuna. "Ankkurinappi" on mystinen rakkauslaulu jonka tapahtumia voi pohdiskella moneltakin kantila, ja humanismin sanoma resonoi muissa yhteyksissä puhki tulkitussa "Sankarit"-laulussa, joka tässä oikeassa versiossaan on jotain muuta kuin kaljanhuuruinen voitonlaulu. "Rock´n´Roll tänään" on toinen hyvä esimerkki siitä, miten uskottavan tekstin voi tehdä melkeinpä mistä vaan.

Ja samoja biisejä voi käyttää esimerkkinä hänen sävellystaidoistaan - monet näistä melodioista menevät suoraan päähän ja jäävät sinne. "Oot niin hyvä mulle" ja "Löysin ystävän" ovat sellaisia kauniita kokonaisuuksia, joista monet vain haaveilevat mutta joita J Karjalainen ilmeisesti vetää vaikka hihastansa tarvittaessa. Myös bändi on hyvä - ja vaikka Mustien Lasien myöhemmät levyt olivat kaiken lisäksi täyteläisesti tuotettuja, tämän albumin vähän riisutumpi äänimaailma ikäänkuin tuo orkesterin olohuoneeseen. Laulusolistin äänestä voidaan olla monta mieltä, mutta hän on omien ralliensa paras tulkki - "Hypnoosia kello 21:30" on tämän levyn paras esimerkki.

Hieno kokonaisuus, ei sen enempää eikä vähempää - ja tavallaan se sisältää kaiken sen, mitä J Karjalaisen ura on sen jälkeen ollut; monipuolista bluespohjaista rytmimusiikkia oivaltavasti, perinteitä kunnioittaen mutta tuoreesti esitettynä. Minä en ainakaan osaa kaivata musiikilta paljoa sen enempää.

258. J Karjalainen & Mustat Lasit: Doris (1985): Juurimusiikin läpimurto

Kun talvella 1984-85 hurahdin mustaan musiikkiin (kts. mm. taannoinen Percy Sledge-levykehu) muistan ensin harmitelleeni sitä, ettei kotimaassamme oikein ollut ketään joka osaisi esittää bluespohjaista rytmimusiikkia vastaavalla tavalla - mutta vielä samana vuonna tuli tämä levy, joka läpäisi silloin niin kriittisen seulani. Tässä oli bändi, joka soi kuin unelma torvineen kaikkineen, ja lauluntekijä joka osasi tehdä omankuuloistaan musiikkia perinteitä kunnioittaen. Jii ei ehkä laulusolistina oikein yltänyt bändin ja materiaalin tasolle, mutta ymmärsi toisaalta rajansa.

Tämä levy on siis täynnä loistavia biisejä. Kaihoisa nimikappale, vastustamaton rytmin juhla "Mikä mahtaa olla in", soulbluesin helmi "Älä soita minulle", rockveto "Myrskytuuli, tunnelmallisen akustinen "Tähdenlento", J J Cale-Tony Joe White-akselille hattuaan nostava "Kotimaa", hyväntuulinen "Soulbeibi", täyteläinen "Blues on mun kaveri", kesäisen kepeä "Iltapäivän ratoksi" ja kaihon ja lupauksen yhdistävä "Oi mikä ihana ilta" ovat kaikki vähintään hyviä - itse asiassa tämän täytyy olla yksi kovimmista kokonaisuuksista mitä meillä ikinä on julkaistu. Ja ennen kaikkea bändin soundi oli vuonna 1985 halpoihin syntikkasoundeihin ja halonhakkuurumpusoundiin tuskastuneelle nuorelle miehelle kuin sulaa hunajaa korvakäytävissä.

Kaiken muun hyvän lisäksi tämä on lätty, johon liittyy muistoja siitä, minkälaista oli olla parikymppinen rytmimusiikkifriikki joka juuri oli selvinnyt ensimmäisestä yliopistovuodestaan ja oli heittäytymässä elämän syliin. Kesällä 1985 onnistuin jäämään ilman oikeita kesätöitä, ja pyörin aika paljon Turussa siellä kesäänsä viettävien ystävien seurassa - ja siellä tämäkin levy ilmestyi kuvioihin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin elämä on jo aika erilaista, mutta tämän levyn erinomaisuus on säilynyt - siinä on muunlaisiakin arvoja kuin nostalgiaa.

Hauskaa on myös huomata, miten kotimaisia suomeksi laulavia juurimuusikkoja on paljonkin, ja heidän tuotantonsa vakuuttavaa, mutta Jiin voittanutta ei vielä ole.

Maailman paras levy, osa 10: J Karjalainen & Mustat Lasit: Varaani (1986)

Koska en itse osaa soittaa mitään monivuotisesta harjoittelusta huolimatta, mutta laulan kohtalaisesti sekä pyynnöstä että ilman, lienee luonnollista että musiikkimakunikin painottaa hyviä laulajia enemmän kuin soittajia – mutta jokaiseen sääntöön tarvitaan poikkeuksia, ja yksi näistä on Jii yhtyeineen; mies ei ole häävi laulaja, kun taas orkesterinsa nimestä riippumatta on yleensä svengannut kuin hirvi (mistähän tuokin ilmaisu muuten on alkujaan tullut?), ja monista hyvistä kokonaisuuksista minun suosikkini hänen diskografiassaan taitaa olla Varaani – ehkä osittain siksi, että se sattui ilmestymään sellaiseen aikaan, jolloin tuli liikuttua suhteellisen paljon anniskelussa ja muutenkin juhlissa, ja taisin onnistua kuulemaan miestä mustine laseineen livenäkin ensi kertaa juuri niihin aikoihin.

Tämän levyn A-puoli on ”vain” tavallisen letkeää juurimusiikkia – levyn nimipiisi on meksikolaisväritteinen helmi, muut biisit perusjuurikamaa, mutta B-puoli on pysähdyttävä sarja mestariteoksia. Sen aloittaa seesteinen ”Niin monta vuotta”, joka aikoinaan iski nuoreen mieheen kuin – no, jääköön sanomatta, koska se tuntui olleen kuin minusta kirjoitettu (tosin sen tenho on sittemmin haihtunut, mutta se on toinen juttu), jota seuraa hitti ”Sekaisin”, joka on hienoin siihen mennessä suomeksi tehty soulbiisi. ”Itke itke itke” onkin sitten jo sitä kamaa, jota jo esim. Bobby Bland teki aikoinaan – ja kertsin slidekitara on niin herkkua – kun taas ”Parhaat puoleni” on soulosastoa, ei niin mieleenpainuva kuin muut levypuoliskon kappaleet mutta monella muulla LP:llä se olisi kohokohta.

Nämä kaikki ovat kuitenkin tavallaan vain alkusoittoa levyn lopetuspiisille. ”Mä meen” saattaa olla komein suomeksi koskaan levytetty kappale – ainakin välillä se on listallani ihan ekana, ja koko ajan vähintään kymmenen joukossa. Sekin liikkuu soulin ja bluesin rajamailla, soi täyteläisen haikeana lähtemisestä kertovan tekstin kruunatessa komeuden – ja kun kappale ikään kuin vetää henkeä kahden säkeistön jälkeen ja saksofonisoolo alkaa, tuntuu kuin koko kappale lähtisi lentoon, ja samoin ainakin tämä kuulija. Ja siihen onkin sopivaa lopettaa koko levy, koska olisi aika mahdotonta löytää joku kappale, joka täyttäisi sen tunnelman, joka tästä lopetuksesta jää, kun näkee takavalojen katoavan pimeään, ottaa reppunsa ja kitaransa ja lähtee kulkemaan tien piennarta kohti tuntematonta tulevaisuutta...

Jälkihuomautus: Tähän(kään) arvioon ei ole mitään lisäämistä näin neljä vuotta myöhemmin - muuta kuin yksi huomio. Vaikka en jostakin syystä kaiva esiin Jiin levyjä niin usein kuin ennen, niin totesin taannoin laatiessani soittolistoja suomalaisen juurimusiikin parhaimmistosta tämän miehen biisejä tulevan mukaan huomattavan paljon - joissakin tapauksissa (mm. tässä) jopa hyvinkin puoli albumillista. Ehkä juuri tuo musiikillinen monipuolisuus ja soiton riemu johtavat siihen, että hänen parhaat levynsä ovat kuin best of-kokoelmia.

172. J Karjalainen: Tähtilampun alla (1992): Se on helppoa kun sen osaa

J Karjalainen on aikamoinen tekijä minun kirjoissani. Ensin hän 80-luvulla Mustilla Laseillaan loi maamme ehkä kovatasoisimman rytmimusiikkipumpun, sitten hän 90-luvulla modernisoi soundinsa ja laajensi sitä - lähes yhtä korkeatasoisin tuloksin - ja sen jälkeen hän vielä 2000-luvulla teki täyskäännöksen ja sukelsi juurimusiikin maailmaan. Nyt luin juuri jostain, että hänellä olisi tekeillä taas "popimpi" levy (ehkä uusi uusiutuminen?), eikä se haittaa minua yhtään - mutta toisaalta vanhoissakin on aivan tarpeeksi kuuntelemista.

Tämä "Tähtilampun alla" oli sen toisen tulemisen ensimmäinen oikea hitti, ja se on minusta riemastuttava levy koska se nimenomaan laajentaa Mustien lasien sinänsä monipuolista ulosantia, mutta kuulostaa silti ryhdikkäältä kokonaisuudelta, ei vähiten koska Jii itse on sen punainen lanka persoonallisine lauluäänineen ja hyvine biiseineen. Niin, itse asiassa hän on aikamoinen tekijä myös siitä syystä, ettei häntä todellakaan voi kutsua miksikään Carusoksi, mutta kuuntelen häntä silti mieluummin kuin jotakin visiotonta kultakurkkua joka esittää soinnukasta tyhjyyttä.

Tämän levyn biiseissä on siis koko rytmimusiikin kirjo. Rautalankarenkutus "Avaruuden ikkuna", eräänlainen nimibiisi "Telepatiaa", joka on kaihoisa soulballadi ja levyn ehkä "Mustin lasein" esitys, hymni "Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään"... sitten B-puolen mainio soulveto "Mä tuon rahaa kotiin", kantrivalssi "Onni", tunnelmallinen "Syvä matala"... jonkinlainen yhdistävä tekijä on ehkä tarinointi - Jii on kyllä tuokiokuvien mestari, joka parilla vinksahtaneella fraasilla maalailee tauluja elävästä elämästä, ja hassua kyllä yleensä sellaisia joissa on onnellinen loppu tai ainakin lupaus jostain paremmasta, mikä sekin on vahvuus koska itse- ja muussa säälissä rypijöitä meillä kyllä riittää yli oman tarpeen.

Ja kaikki tämä tulee vielä niin pakottomasti, ei nyt suorastaan vasemmalla kädellä mutta jotenkin rennolla mutta tarkalla otteella, joka viestittää homman olevan hallussa mutta silti hoituvan innostuksella. Se on vain niin helppoa kun sen osaa...