381. Deep Purple: The Battle Rages On (1993): Aika hyvä välityö

En voi väittää tuntevani Deep Purplen historiaa kovinkaan hyvin - en tiedä sen tarkemmin, kuka oli riidoissa kenenkä kanssa ja kenellä oli muita ongelmia - mutta sen verran olen ymmärtänyt, että yhtye 80-90-lukujen taitteessa oli jonkinlaisessa käymistilassa parin klassisen kokoonpanon comebacklevyn jälkeen. Sitten Gillan lähti tai sai kenkää, Joe Lynn Turner tarttui mikkiin, Gillan tuli takaisin, jonka jälkeen Ritchie Blackmore lähti kävelemään, ja vähitellen alkoi Steve Morsen aikakausi - joka minusta on yhtyeen ehkä hienoin aika klassisen mk 2:n huippuvuosien 1970-73 jälkeen, mutta se on toinen asia.

Siinä välissä, 1993, pukattiin pihalle tämä albumi, joka siis on viimeinen sen kaikkein kuuluisimman kokoonpanon tekemä albumi. Suosiokaan ei tässä vaiheessa ollut päätähuimaavaa, mutta sekin on toisarvoinen asia; listoilla bändi ei juuri klassisten vuosien jälkeen muutenkaan ole juhlinut. Ja mitä tämä levy on? Tämä on minun korvissani Purplea.

Eli siis jäntevää soittoa, vähintään kohtuullisia biisejä - sekä riffejä että sävelmiä - ja Ian Gillanin jäljittelemätön lauluääni. On perinteisempää menobiisiä kuten "Ramshacke Man" tai "Time To Kill", hieman kosketinvoittoisempaa popheviä kuten "Anya", komea nimibiisi - jos nyt jotain puuttuisi, niin kunnon heviballadia tältä levyltä ei löydy. On tosin todettava, ettei Purple juurikaan ole harrastanut sellaisia aikaisemminkaan. Toisaalta tämä on sitten nimenomaan aika linjakas kokonaisuus - vaikka henkilökemiat eivät enää aina kohdanneetkaan, soitto soi hyvin yhteen.

Ja vielä pitää todeta se, että tätäkin levyä, niinkuin kaikkia muitakin Deep Purplen studiolevyjä, hallitsee sovitusten ja äänimaailman sävykäs monimuotoisuua. Ian Paicen ja Roger Gloverin rakentamalle pohjalle kelpasi kitaristin ja kosketinsoittajan rakentaa monenlaista äänimaisemaa, joita silti yhdisti jäntevä jyrinä - mutta ei milloinkaan tylsänä jauhamisena, vaan uusin vivahtein joka biisissä. Tällaisia "välitöitä" kuunteleekin oikein mielellään.

377. Deep Purple: Fireball (1971): Täyttymys

Viime tekstissäni sauhusin Thin Lizzyn debyytistä, ja totesin sen olleen oikein hyvä levy vaikka ei edustanutkaan bändin tunnetuinta muotoa; samana vuonna eli 1971 ilmestyi myös toinen hard rock-kokoelmani kulmakivi, joka taas oli tavallaan sen julkaisseen bändin potentiaalin täyttymys. Bändi oli Deep Purple ja levy tietysti "Fireball". Ensimmäiset kolme levyä olivat jo toisen laulusolistin vuoksi erilaisia kuin "klassiset" Purplet, ja "In Rock" vain hyvä levy koska jotkut biisit ovat enemmän hakemista ja soundeja kuin toimivia kokonaisuuksia. Tämä ei vain - ehkä niiden suurimpien hittien puuttumisen vuoksi - ole saavuttanut ihan samaa statusta kuin "In Rock" tai "Machine Head", ja omallakin kohdallani tämä on hiipinyt viimeksimainitun rinnalle vasta varttuneemmalla iällä.

Tämä albumi on täyttä asiaa tuulettimen ensi imaisusta nimibiisissä viimeiseen tahtiin saakka. Itse asiassa tuo levyn nimi/aloitusraita kuuluu kaikkien aikojen DP-kärkikymmenikkööni, tempoineen, rumputyöskentelyineen, sooloineen - Jon Lord on liekeissä - ja tietysti Ian Gillanin laulun takia. "Demon's Eye" rullaa vastustamattomasti, "Anyone's Daughter" on mukava esitys jo pelkästään poikkeavuutensa vuoksi - hard rock ei ollut niin haudanvakavaa vielä tuolloin, ja tarina on hykerryttävä - ja vaikkapa "Fools" ja "No One Came" ovat muuten vain soiton juhlaa.

Niinkuin aina, kun kuuntelen tämän ajan heviä, jään ihastelemaan soundia - aggressiivisuuden ja liidon liittoa, samalla aikaa raskasta ja kevyttä. Keski-ikäiset korvani ihastelevat niin komppiryhmän svengaavaa otetta kuin kitaran ja etenkin kosketinten roolia; dynamiikalle oli tässä vaiheessa vielä tilaa, ja tämän orkesterin soittajat olivat kaikki alansa kärkiä - jopa herra kitaristi, jonka kaikista tekemisistä en niin perusta, oli tässä vaiheessa vielä roihua täynnä. Ja toisin kuin monet vertaisensa, Ian Gillan on aina ollut kohtuullisen monipuolinen sanoittaja - kieli poskessa tai vakavana, teemat ovat huomatavasti monipuolisempia kuin joidenkin hörhöjen kynäilyt.

Vielä yksi huomio - joka muuten koskee myös tuota Thin Lizzy-albumia; cd-versiolta löytyy muuramisa lisäraitoja jotka ovat joko erillisiä sinkkubiisejä - A- tai B-puolia - tai sitten ihan ylijäämäraitoja levyn äänityksistä. Vaikka periaatteessa haluaisin cd-levyni samassa muodossa kuin alkuperäisen LP:n, on näissä molemmissa tapauksissa kyllä todettava, että alkueräisalbumi olisi hieman pidentämällä jopa parantunut - esim. singlehitti "Strange Kind Of Woman" olisi istunut tulikuulan selkään kuin nakutettu, ja "Slow Train" on muuten vain mukava rypistys. Cd-versioissa ne voisi kuitenkin julkaista vaikka erillisellä kiekolla.

355. Deep Purple: Bananas (2003): Vapauden ääni

Tämä levy meinasi aikanaan mennä vähän ohi - edellisestä levystä oli vuosia, ja aikana ennen sosiaalista mediaa ja striimauspalveluja ei musiikki ollut aina niin käden ulottuvilla kuin nyt. Itse asiassa taisin äkätä tämän Anttilan hyllystä ja todeta Purplenkin näköjään olevan vielä hengissä. Ja onneksi äkkäsin, ja korjasin lätyn talteen. Tämä on nimittäin komea levy, ja ennen kaikkea tämän pitkäikäisen ja monipuolisen bändin ehkä monipuolisin kattaus - mutta samalla linjakas kokonaisuus.

Kun tätä kuuntelen, mieleen nousee muutama asia. Ensinnäkin monipuolisuus - alkujyräys "House Of Pain", melkein AOR:ään kuuluva hidas "Haunted", virkeästi rullaava "Razzle Dazzle", ovelaan riffiin nojaava "Silver Tongue" - ja se on vasta levyn alkupuolta. Steve Morse hoitaa kitaratonttinsa monipuolisesti, sävykkäästi ja hyvällä maulla, Don Aireyn kosketindebyytti tekee kunniaa Jon Lordin jykevälle hahmolle, ja rytmiryhmä taitaa kuulua rockmusiikin parhaisiin - varsinkin Ian Paice kuuluu suosikkirumpaleihini, vaikka en sinänsä rummuista tai muistakaan soittimista paljoa ymmärrä.

Monipuolisuuteen kuuluu vielä se, että sävellykset ovat hyviä ja sovituspuoli melkein vielä parempi - mutta kaiken yläpuolella leijuu Ian Gillanin mahtava ääni. Tätä levyä tehdessä kai n 57-vuotias herrasmies hoitaa tonttinsa arvokkaasti ja tyylillä - ja kaiken lisäksi hänen sanoituksensa monipuolisuudessaan ja välillä mielipuolisuudessaan kuuluvat raskaan rockin parhaimmistoon. Purplen levyillä ei pahemmin uhota tai urpoilla, ei saarnata helvetin tulesta, ja mahdolliset viittaukset sukupuoliseen kanssakäymiseen tai sen tavoitteluun ilmaistaan huomattavasti fiksummin kuin useimpien vastaavien bändien teksteissä.

Biiseistä pitää vielä kehua majesteettinen hidas blues "Walk On", funkahtava "Picture Of Innocence", jonkinlainen peruspurple "I Got Your Number" kitara-kosketinmattoineen ja ovela popbiisi "Doing It Tonight", niin olenkin jo kehunut biiseittäin melkein koko levyn. Lisätään nyt tähän vielä se, että jo klassisen MK2-Purplen hallitsema dynamiikan taju on herroilla tallessa, ja minun on pakko nimittää tämä albumi klassikoksi.

En nyt tiedä minkälainen myyntimenestys tämä aikanaan oli - mutta ainakaan bändi ei pannut pillejä pussiin. Tätä ei löydä esimerkiksi Spotifystä, eikä vuosituhannen alkupuolella juurikaan tehty vinyyliversioita, joten tällä hetkellä tämä lienee aika harvojen herkkua? Oli miten oli, hoitakaa talteen jos tämän löydätte; kaiken muun hyvän lisäksi (ja johdosta) olen kuulevinani tämän takana jonkinlaisen pakottomuuden ja vapauden äänen. Olisiko tämä levy, jonka bändin jäsenet tekivät "koska voimme"?

Vuoden 2017 parhaat

2017 oli hyvä musiikkivuosi. Se saattaa osittain johtua siitä, että tulin hankkineeksi aika paljon enemmän uusia levyjä kuin muutamaan vuoteen ennen sitä, mutta määrähän ei aina ole laadun tae.
Vuoden levytapausten purkamisen aloitin jo syksyn puolella - Rodney Crowellin "Close Ties" saattaa olla jopa vuoden albumi, ja sen jälkeen olen käsitellyt myös Deep Purplen,  Neil Finnin, Van Morrisonin, Shelby Lynnen ja Allison Moorerin, Lilly Hiattin, Whitehorsen, Gov´t Mulen ja Lizz Wrightin uudet levyt - ja muitakin on tulossa.

Sitä hyvää oli kuitenkin tarjolla muutenkin kuin levyllä. Vietin syksyn Indianassa, USA:n sydänmailla, ja näin minulla oli periaatteessa mahdollisuus kuulla ja nähdä livenä melkein kenet tahansa suosikeistani. Käytännössä aika, raha ja logistiikka karsivat menemisiä, mutta "kotikaupungissani" Bloomingtonissa bongasin sentään vanhan suosikkini Robert Crayn bändeineen elämänsä kunnossa, ja toisen polven taiturin Lilly Hiattin.

Crayn konsertti oli loppuunmyydyssä teatterissa, Hiatt taas esiintyi lämppärinä paikallisessa kaljapaikassa muutamalle kymmenelle hengelle, mutta minä olin molemmilla kerroilla myyty mies. Uskaltauduin jopa ostamaan puuttuvan levyn ja vaihtamaan muutaman sanan Hiattin kanssa, ja totesin nousevan indierocktähen elämän olevan kovaa työtä. Hän on muuten tulossa toukokuussa Ruotsiin - ainakin Tukholmaan ja Uumajaan - mutta tietenkään ei Suomeen asti. Muutama nimi jäi kuulematta muun ohjelman takia - Rhiannon Giddens ja Mavis Staples kävivät myös meillä päin, mutta itse olin muualla. Tunnin ajomatkan päässä Indianapoliksessa taas kävivät suurin piirtein kaikki mahdolliset.

Koska en kuitenkaan ole niinkään live- kuin levyfriikki, niin vielä suuremman vaikutuksen minuun tekivät paikkakunnan levykaupat. Varsinkin Landlocked Music oli hieno, jos uusia levyjä kaipasi, mutta suurimmat lastit kannoin kotiin Half Price Books Outlet Storesta, jonka CD-hyllyn normaalihinta oli kaksi taalaa ja alelaarin 50 senttiä/lätty. Pari kertaa sattui kohdalle vielä alennusmyynti, jolloin kaikki myytiin puoleen hintaan... Matkatavaraa oli kotimatkalla yksi ylimääräinen laukku, mutta minulla on nyt aika paljon sellaista täydennystä hyllyssäni, josta olen vain haaveillut. Shelby Lynne, Allison Moorer, Indigo Girls, Natalie Merchant ja 10.000 Maniacs, Aimee Mann, Rodney Crowell, Lyle Lovett... lista on pitkä; monia näistä artisteista löytää täältä kotoa vain satunnaisesti, ja vaikka netin kautta tilaamalla saakin melkein mitä vaan, kustannukset ovat moninkertaiset.

Ja sen lisäksi, vaikka levyjen löytäminen on mukavaa myös netin kautta, on levyhyllyn plaraaminen vielä hauskempaa. Niinkuin yltä kävi ilmi, hyllyyn tuli mukavasti täydennystä, ja vaikka olen siitä maininnut jo parina edellisenä vuotenakin, CD-levyjen tarjonta ja hintataso on ollut yksi musiikkivuoden avainilmiöistä. Ostajan markkinat ovat vieläkin valloillaan - jos kohta uusien levyjen myyntipaikat vähenevät silmissä. Uusia levykauppoja taas ilmestyy eri puolille maatamme - itse vain en ole juurikaan niitä ehtinyt tutkia. Aika monelta kirpparilta sentään tarttui levyjä mukaan. Itse asiassa vuosi 2018 käynnistynee sattuneesta syystä hieman seesteisemmin levynhankintarintamalla...

341. Deep Purple: InFinite (2017): Pappojen kosto, osa 1

Neljä vuotta sitten julkaistu "Now What!?" oli Deep Purplelta loistava saavutus - ei yhtään vähempää kuin yksi yhtyeen pitkän uran parhaista albumeista, ellei peräti paras. Jo entuudestaan oli huomattu, että Steve Morse nosti bändin tasoa, ja Don Airey toimi kunniakkaasti Jon Lordin suurissa saappaissa. Kaiken lisäksi levy oli myyntimenestys, joten minun ja monen muun iloksi ura jatkui, ja talvella ilmestyi uusi levy, jo nimellään mahdollisille lopettamishuhuille vinoileva "InFinite".

Ja homma toimii yhä. Ihan täysin edeltäjän tasolle tämä ei yllä, mutta hyvä ja toimiva klassinen hevilevy tämä on. Soundi on murea ja mehevä - Paicen ja Gloverin groovet toimivat, kitarointia on sopivan maukkaasti ja kitaran ja kosketinten äänimatto on hunajaa korville. Yksi on vielä mainitsematta - suosikkivokalistini Ian Gillan. Kiljahdukset eivät irtoa "Child In Timen" malliin, mutta äänen syvä lämpö vakuuttaa, voimaa löytyy tarvittaessa - ja miehen tekstit ovat yhä persoonallisempia.

Levyllä on yhdeksän bändin omaa biisiä, joissa kaikissa on hetkensä - ehkä suurin yksittäinen helmi on progehtava "The Surprising", mutta myös esim painokas "All I Got Is You" ja uhkaava "Birds Of Prey" ovat komeita esityksiä. Toisaalta "One Night In Vegas" jyrää vahvasti, "Hip Boots" ja "Get Me Out Of Here" ovat sopivan juurekkaita, aloitus "Back To Bedlam" on klassiseen Purplemuottiin valettu hitti ja "Johnny´s Band" taas viehättävä rock´n´rolltarina. Joka biisissä on pikku koukkuja - sovituksellisia tai sävelkulkuja - jotka hiipivät kimppuun salakavalasti. Levyn lopettava Doorstulkinta "Roadhouse Blues" on ehkä heikoin lenkki - mutta ei Purplen tulkinnasta johtuvista syistä, vaan koska se on minusta aika kulunut biisi.

Gillan on minusta vieläkin kunkku - mutta ehkä juuri tuo yhteissoitto, svengi ja levyltä jotenkin huokuva ilo ja lämpö ovat sen suurimmat avut. Raskas rock on täynnä typerää uhoa ja itsetarkoituksellista tilulilua, ja pahimmillaan se tarpoo kuin suossa - mutta Deep Purple kuulostaa lähes samalta kuin jo 70-luvulla, ja hassua kyllä juuri siksi tuoreelta. Vaikka ymmärrän, ettei kovinkaan paljoa jatkoa enää voi bändiltä odottaa, olisi toiveissa vaikkapa terapialevyttäminen jos kiertue-elämä ei enää innosta. Jos seitsenkymppiset tekevät näin hyvää jälkeä, mikseivät kasikymppisetkin?

Maailman paras levy 2013

Mistä vanha popnörtti löytää uusia suosikkeja? No, nykyisin etenkin netistä - Spotifystä, blogeja ja musiikkipalstoja lukemalla, tai sopivien Facebookryhmien kautta - mutta muitakin tapoja on. Yksi niistä on vanhojen suosikkien "sukupuiden" seuraaminen (joka tosin sekin pitkälti tapahtuu netin kautta). Niinpä olen vanhana Thin Lizzydiggarina seurannut puolella silmällä bändin "uusversion" tekemisiä, vaikka esim. sen julkaisemat livelevyt eivät minua kiinnosta, koska ei voi olla Lissua ilman Phil Lynottia. Kun puhuttiin studioon menosta, se tuntui vielä hullummalta - kunnes bändi vaihtoi nimeään, ja Black Star Riders näki päivänvalon. Brian Downey ei ollut enää mukana, mutta Scott Gorham oli - joten kyllähän bändin julkaisut piti tsekata.

Ja kas! "All Hell Breaks Loose" oli yksi vuoden 2013 tähtihetkistä. Uusi laulaja Ricky Warwick oli hyvä, soundi oli silkkaa Lissua - kulkevaa hard rockia kelttiläisin maustein, ja vieläpä hyvin sävellettynä. Kertosäe istuu kuin metrinen halko, muutenkin sävelessä kuuluvat Lizzymäiset koukerot, ja bändi kulkee kuin juna. Tämän voisi kyllä kuvitella löytyneen vaikkapa Phil Lynottin jälkeenjääneistä papereista - ja debyyttialbumilla on muitakin hyviä biisejä.

Toisaalta uusia suosikkeja ei välttämättä tarvita niin kauan kuin vanhatkin ovat voimissaan. Vuoden 2013 täystyrmäys oli Deep Purplen paluu studioon kahdeksan vuoden jälkeen. "Now What!?" on loistava levy millä tahansa mittarilla mitattuna, mutta ennen kaikkea se on elävä todiste siitä, miten rock on muuttunut - se ei ole pelkästään nuoren raivon ja vimman temmellyskenttä, vaan yhä enenevässä määrin myös kokemuksen ja kypsyyden voittokulkua.

Jos kehun tältä levyltä jonkun biisin, joudun kehumaan ne kaikki - joten totean mieluummin, että tältä levyltä löytyy mm. raskaan rockin paras laulaja, joka osaa korvata kadonneen osan rekisteristään tulkinnan voimalla ja sävykkyydellä, ja jonka tekstit tarkastelevat maailmaa huomattavasti laveammin kuin suurin osa genren sukkahousumachoilijasankareista. Edesmennyttä Jon Lordia seuraava Don Airey saa paljon tilaa monipuoliselle soitolleen, ja Steve Morse on elementissään kitaristina. Soittajista minua silti miellyttää ehkä eniten Ian Paice, joka Charlie Wattsin ohella on minusta koko kevyen musiikin suurin mestari soittimellaan.

Sovitukset toimivat, soundi on "raskas mutta ilmava", sävellyksissä on riemastuttavia pikku koukkuja... tämän levyn loistokkuus ei sinänsä ole yllätys, koska Deep Purple Morsen aikana on tehnyt ainoastaan hyvää jälkeä - mutta pakko on ihmetellä sitä, että herrat vielä 40 vuotta kulta-ajan jälkeen onnistuvat tekemään levyn, joka kiilaa klassikoiden rinnalle, ellei peräti niiden ohi. Kuuntelijana ja fanina kiitän ja kumarran - ja odotan jatkoa...    

Maailman paras levy 1971

Tänä päivänä levykaupat alkavat olla harvinaisuuksia, mutta minun nuoruudessani niitä - tai ainakin musiikkiliikkeiden levyosastoja - oli jopa maaseudulla; kotipaikassani Närpiössä vaikutti noin vuodesta 1978 alkaen musiikkiliike Bigi & Vesa, jonka pientä mutta laadukasta levyhyllyä tuli selattua tuon tuosta, ja aika moni lätty päätyi lopulta omaan kokoelmaani.

Joukossa oli mm. hämmentävän näköisen vesivärein maalatun kannen omannut, surumielisen nimenkin saanut skottifolklaulaja Gerry Raffertyn albumi "Can I Have My Money Back?" (lähempi esittely täällä), joka sai olla rauhassa kaupan hyllyssä monta vuotta, kunnes luin jostakin jutun miehen vaiheista ja päätin hoitaa kotiin tämän hänen vuoden 1971 soolodebyyttinsä. Rafferty vaikuttaa ensinnäkin hienoilla biiseillään, toiseksikin ilmeikkäällä laulullaan - ja soitto ja tuotantokin ovat kuosissaan. Hauras helmi, jonka säestyksellä voi kuvitella juovansa teetä majatalossa jossain Brittein saarten maaseudun kolkassa, haaveillen naapurin neidosta joka kuitenkin lähti toisen matkaan...

Folkvaikutteinen musiikki avautui tämän jälkeen laajemminkin, etupäässä Fairport Conventionin ja Richard Thompsonin sekä Jethro Tullin tuotannon kautta - mutta näihin nimiin palaan myöhemmin. Toinen folkaalto tuli sitten 90-luvun alussa kotimaisen "etnobuumin" myötä - mutta sekin on toinen juttu. Raffertyn myöhemmät vaiheet eivät sen sijaan enää vaikuttaneet - minulla on jossain noin vuonna 1988 julkaistu albumi, jonka huomionarvoisin yksityiskohta taitaa olla se, että biisien keskipituus on kuusi minuuttia, vaikka sisältöä ei olisi kuin puoleen siitä. Se ei kuitenkaan yhtään vähennä tämän levyn tenhoa.

Kun taas vuoden biisiä mietitään, se löytyy äänimaailmaskaalan toiselta laidalta. Deep Purplen "klassinen kokoonpano", jossa äänessä on Gillan ja kitarassa Blackmore, teki vuosina 1970-73 kolme loistavaa albumia ja yhden ihan hyvän - mutta sen ihan hyvän nimibiisi "Fireball" on "kuivausrumpuintroineen" ja Jon Lordin loistavan soolonpätkän, reippaan tempon ja Gillanin laulutulkinnan myötä yksi kaikkien aikojen suosikkihevibiisesistäni, vaikka ei ole edes erityisen raskas - heavyä siinä on oikeastaan lähinnä asenne. Pakko sanoa myös, että Ian Paice ja Roger Glover kuuluvat kaikkien aikojen suosikkirytmiryhmiini.

Deep Purple kuuluu kaikkein suurimpiin suosikkeihini - huonoa studiolevyä bändi ei ole tehnyt, kokoonpanomuutokset ovat oikeastaan jopa virkistäneet välillä, ja nykyinen "Morsen aika" (joka on kestänyt kohta parikymmentä vuotta) on ollut oikeaa kulta-aikaa; viimeisin studiolevy "Now What?!" kuuluu levytysuran parhaimmistoon, ja vanha herra Ian Gillan on komeassa kunnossa. Nuorempana vierastin hieman Coverdale/Hughes-solistiduon vetämää vuosien 1974-75 DP-versiota, mutta viime vuosina myös kyseiset kolme albumia ovat paljastaneet tenhonsa minullekin.

Ja jostakin syystä juuri 1970-luvun raskas rock on yksi niistä "kevyen" musiikin alalajeista, jotka ovat sydämessäni syvimmällä.

260. Deep Purple: Deepest Purple (1970-74): Kolahdus

Jos lasken musiikkimakuni kehittymisen siitä hetkestä, kun ostin ensimmäisen levyni (1978), oli alussa Beatles. Sitten kuulin Queenia (1979), ja minulle kolahti rockmusiikki. Ketjun seuraava lenkki taisi sitten olla Deepest Purple (1980), ja siitä hetkestä lähtien kunnon vanhan liiton hevi on kuulunut mielimusiikkiini. Juuri tämä kokoelma on soinut vähemmän sen jälkeen, kun Purplen tuon aikakauden levyt ilmestyivät kaikki hyllyyni, mutta vieläkin se on loistava hittirivistö ja itse asiassa hyvä kokonaisuuskin.

Suosikkibiisejä on vaikea nimetä - "Child In Time" räjäytti aikoinaan tajunnan ja ankkuroi Ian Gillanin ikiajoiksi suosikkilaulajieni eturiviin, "Black Night", "Strange Kind Of Woman" ja etenkin "Fireball" olivat loistavia hittivetoja (viimeksimainitun urkusoolo on jostain syystä aivan nerokas), "Highway Star" ja "Space Truckin´" loistava voimakaksikko, "Demon´s Eye" mukavan hypnoottinen ja niin edelleen. Melkein kaikki laulut ovat vähintään oikein hyviä, ja todistavat samalla sen, että hyvin kasattu kokoelma tosiaan voi olla enemmän kuin hittikimara, tai ehkä sen, että hittibiiseiksi valikoituvat ne kappaleet parhaimmasta päästä.

Poikkeuksiakin on. "Woman From Tokyo" on tämän levyn heikoin lenkki, ja johti aikoinaan siihen, että "Who Do We Think We Are" jäi ensin hankkimatta, vaikka diggailin kolmea edeltävää albumia aivan onnessani. Kun sen sitten huomattavasti myöhemmin tulin ostaneeksi, se olikin yllättäen tämän klassisimman (?) Purplekokoonpanon linjakkain levy - jos tuon hitin jättää pois.

Ja koska Gillan oli minulle se kovin kolahdus, jäivät tämän kokoelman biiseistä "Burn" ja "Stormbringer" vähemmälle huomiolle, koska niillä laulusta vastasivat David Coverdale (joka tosin myös kolahti, mutta hieman myöhemmin) ja Glenn Hughes. Heidän Purplekautensa onkin avautunut minulle vasta kypsemmällä iällä - ja nykyisin voin todeta näidenkin biisien soivan uljaasti muun kokoelman rinnalla.

Minun musiikkimakuuni tämä levy teki siis aikoinaan lähtemättömän jäljen, ja vieläkin Purplen levyt - sekä nämä vanhat "klassikot" että uudempi tuotanto, kuuluvat ns. jatkuvamman kuuntelun dieettiin. Kokoelmani teen nykyisin itse, mutta hyvällä retrospektiivillä on aina paikkansa, eivätkä ne tästä paljoa parane.

241. Deep Purple: Now What!? (2013): Old Men In Time

Ensin aioin aloittaa tämän tekstin päivittelemällä sitä, miten vanhat kummasti vertyvät ja niin edelleen, mutta rockin vielä voimissaan olevat pioneerit - muutkin kuin Purple - ovat jo vuosikausia osoittaneet, että myös eläkeiässä voi tehdä hyvää musiikkia (joskin myös vastakkaisia esimerkkejä on olemassa). Kahdeksan vuoden levytystauon jälkeen ilmestynyttä lättyä voisi ehkä pitää jopa comebackina, mutta itse bändihän on ollut toiminnassa enemmän tai vähemmän jatkuvasti, keskittyen kiertämiseen pikemmin kuin levyttämiseen. Mikä on harmi, koska Steve Morsen ajan levyt ovat järjestään olleet hyviä - pari niistä jopa loistavaa - ja tämä levy on hyvin likellä tuota viimemainittua statusta.

Steve Morse oli sikäli bändin pelastus, että hän toi mukanaan sävelkielen ja soundin joka yhdisti bändin 70-luvun kulta-aikojen parhaat puolet eräänlaiseen perspektiivin laajentamiseen ja jopa arvaamattomuuteen. Niinpä tälläkin levyllä on useampikin aika lailla kipe(r)ä riffi, mukavan juurevaa kokonaissointia (ja Don Airey paikkaa edesmennyttä Jon Lordia oikein hyvin), dynamiikkaa ja vivahteita - samalla kun jytinääkin löytyy, tarvittaessa. Kun vielä Ian Gillan on miltei seitsenkymppiseksi hyvässä äänessä, on keitos hyvinkin maukasta.

Kohokohtia ovat esim. bluesahtava "Blood From A Stone", dramaattinen "Vincent Price", kaunis "All The Time In The World" - balladinteossa tämä uusi Purple kyllä hakkaa Blackmorevetoisen version kevyesti, "Above And Beyond" jonka riffi taas tietyllä tavalla vie ajatukset Blackmoreen koska se voisi olla klassinen teema, mutta jossa on raikas sävelkulku, funkahtava "Body Line" - Ian Paice on vähintään maailman toiseksi paras rockrumpali, ja jos Wattsin pappa lopettaa jopa ykkönen - mutta jokaisessa biisissä on jotakin, ellei muuta niin mehevää yhteissoittoa ja ovelia sovituksellisia ratkaisuja. 

Eli yhteen vetääkseni, tämä on levy jonka esittää bändi joka pian juhlii viisikymppisiään, joka oli mukana luomassa genreä jota ei yleensä pidetä hirveän edistyksellisenä - ja tämä on levy joka kokeilee uutta, velmuilee ja vinkkaa silmää. Papat vaihtavat isommalle silloin kun sedät eivät enää jaksa heilua. Ian Gillan on sattumoisin kahta päivää vaille 20 v allekirjoittanutta vanhempi - tällä vauhdilla voin 80-vuotispäivänäni toteuttaa unelmani ja palkata Purplen juhliini, ja samalla onnitella laulajaa satavuotispäivän johdosta; "Child In Time" ei ehkä enää onnistu, mutta uusi tuotanto kompensoi.

197. Deep Purple: Machine Head (1972): Kulmakivi

Kun aloitin tämän blogin pitämisen, tarkoitus oli ainakin jossakin määrin yrittää kehuissa pitäytyä sellaisissa artisteissa ja albumeissa, jotka eivät välttämättä pääse kaikkein kirkkaimpaan valokeilaan - tai tunnettujen nimien kohdalla nostaa esiin sellaisia levyjä, joita ei ehkä laajemmin noteerata klassikoiksi, mutta joista itse pidän - ja siitä syystä tietyt albumit, jotka oikeastaan olisivat kuuluneet listan alkupäähän, jäivät sivuun. No, jos on seurannut listaani, huomaa kyllä etten oikeastaan koskaan pitänyt kiinni tästä periaatteesta - mutta nyt, kun levymäärä lähenee kahtasataa, on pakko ottaa puheeksi myös tämä klassikko - sillä mikään muu määritelmä ei oikein riitä.

Ensiksikin voi todeta, että "Smoke On The Water" on niinkin tunnettu kuin se on aivan hyvästä syystä. Oikea tarina, Gillanin laulu, Purplesoundi parhaimmillaan, maltillista sooloilua - ja se riffi. Toiseksi täytyy sanoa, että "Highway Star" on yksi parhaista kuulemistani levynaloituksista - kulkee kuin juna (tai ehkä pikemminkin joku maantiehirviö) - (hevi)maailman parhaan rytmiryhmän ajamana; Ian Paice on minusta rockrumpaleista vähintään toiseksi paras - ja taas kerran soolot osuvat kuin metrinen halko; vaikka Ritchie Blackmore vielä tässä vaiheessa oli suvereeni kitaristi, ovat Jon Lordin osuudet kautta levyn vielä skarpimpia. Ja samaten "Space Truckin`" on loistava lopetusbiisi.

A-puolen "Pictures Of Home" laukkaa villisti, "Maybe I´m A Leo" on hauskan vänkä ja "Never Before" jopa funky - ja näitä kaikkia yhdistää nimenomaan tuo Purplesoundi - vetävä, ilmava, napakka, svengaava - hevi olematta raskas, niinkuin useimmat myöhemmin pinnalle ponnahtaneet bändit, Purplen perilliset mukaan lukien. Siinä missä ne tarpovat, DP liitelee... Syyt olen luetellut - soitinten roolit, sovitukset, tietenkin hyvät biisit. No, "Lazy" on mielestäni yliarvostettu - mutta sekin kuulostaa hyvältä...

Deep Purple kuuluu niihin bändeihin, joita kuuntelen tasaisesti vuodesta toiseen, mitenkään ryöstöviljelemättä mutta myöskään koskaan unohtamatta - koska näitä jätkiä on niin hauska kuunnella kaiken liian raskaan, kaavamaisen, tyhmän tai siirappisen tarjonnan välillä. Ja juuri tämä varhainen 70-luvun tuotanto, etenkin "Fireball", tämä levy ja "Who Do We Think We Are" ovat oikeastaan levyhyllyni kulmakiviä - ne kantavat silloinkin kun kevyemmät (tai raskaammat) ratkaisut notkahtelevat. 

127. Deep Purple: Who Do We Think We Are? (1973): Väsyneenäkin voimissaan

Tämä levy on viimeinen, jonka itselleni hankin Deep Purplen kaikkein klassisimman kokoonpanion tuotannosta - ja taisin ostaa sen Euran S-marketista noin kuudella eurolla, kun se sattui silmään sopivana levyhyllyn täydennyksenä. Ennen sitä olin soittanut puoliksi puhki sekä "In Rock"- että "Machine Head"-albumit ja digannut niiden välissä ilmestynyttä "Fireball":ia - ja myös uudistuneen purplen "Burn" ja "Stormbringer" taisivat löytyä kokoelmista. Minusta "Woman From Tokyo" oli Purplen hiteistä huonoin, enkä sillä muodoin odottanut tältä albumilta liikoja...

ja sitten tämä tulee ja pesee koko kokoelman. Tuo hittibiisi ei vieläkään ole suosikkini - mutta loput tään levyn raidoista ovat enemmän tai vähemmän tasavahvoja, vaikka eivät olekaan komeilleet sinkkulistoilla. Esimerkkejä? Ovelan funky "Rat Bat Blue" (jonka teksti on juuri niin älytön kuin nimi antaa ymmärtää), hymni "Our Lady", vauhdikas "Smooth Dancer", pakollinen blues "Place In Line", tarinan ympärille rakennettu "Mary Long" ja mehukas "Super Trouper" (ei, Abba ei tehnyt Purplecoveria vaan samannimisen laulun) muodostavat tyylipuhtaan, funkisti raskaan kokonaisuuden joka silti liitää hevin keveimmän rytmisektion Paice/Gloverin kiihdyttämänä sekä Jon Lordin urkujen maustamana. Kitaristivelho Blackmorekin pysyy jollakin tavalla aisoissa...

Ja koko alkuperäinen paketti alle 35 minuutin, eli siihen ei ehdi kyllästyä - vaikka tuo CD-aikana tuntuukin enemmän EP:n mitalta - koska albumi on (melkein) alusta loppuun saakka tasalaatuista kamaa. Testamentti juuri tuon klassisen Purplekokoonpanon tasolle on se, että tämä väsyneenä (mutta ei väsyneesti) tehty albumi on parempi kuin lähes kaikki sen jälkeen julkaistut levyt.

15: Deep Purple: Perfect Strangers (1984): Dinosaurusten paluu, osa 1

Kun tämä levy aikanaan ilmestyi, se oli minun kirjoissani merkittävä tapahtuma siksi, että olin hevi-innostukseni aallonharjalla, ja minun suosikkejani olivat nimenomaan Purplen klassisen miehistön jäsenten myöhemmät projektit Rainbow ja Whitesnake. Sen lisäksi ei yleinen comebacktoiminta ollut silloin vielä päässyt vauhtiin samalla tavalla kuin myöhemmin. Ja Purple oli sentään yksi siihenastisen populaarimusiikin kulmakivistä!

Monien nimibändien myöhemmät comebackyritykset ovat kariutuneet materiaalin surkeuteen, mutta tämä levy on kyllä klassikko ja etenkin sen B-puoli loistava. Minä en vain kyllästy laulusekvenssiin ”Perfect Strangers”-”A Gypsy´s Kiss”-”Wasted Sunsets”-”Hungry Daze”. Nimikappalen klassisesta riffistä – joka selvästi todistaa bändin kitarahirmun Ritchie Blackmoren klassisen musiikin ihannointia – ja painokkaasta laulusta siirrytään hämmästyttävän dynaamisen vauhtiraidan kautta Deep Purplen uran klassisimpaan slovariin – tuhlatuista auringonlaskuista on tämäkin poika lauleskellut nuoruudessaan hoippuessaan Kårenilta kämpille – ja toiseen yhtä eläväiseen vauhtiraitaan. A-puoli on hieman tavanomaisempi, mutta sekin pesee suuren osan kilpailijoiden yritelmistä.

Ian Gillanin laulusta on muristu enemmän tai vähemmän hänen koko uransa ajan, mutta minusta hän tällä levyllä - kuten miltei aina - hoitaa leiviskänsä sataprosenttisesti. Ja niinkuin aina Purplen ollessa kyseessä, on tämäkin ”hevilevy” joka ei ole pelkkää paahtoa, vaan myös vivahteiden tajua – jopa herra superego Ritchie Blackmoren kohdalla. Ja toisaalta tämä bändi on aina ollut sikäli konservatiivinen, ettei ole lähtenyt liikaa pelleilemään modernilla teknologialla, vaan luottanut kohtalaisen perinteisen ilmaisun voimaan, mikä taas edesauttaa musiikin ajattomuuden tuntua.

On muuten aika hassua ja hauskaa, että ns. klassisen Deep Purplen kulta-aika kesti vain 3-4 vuotta – ”In Rockista” ”Who Do We Think We Are”-levyyn, kun taas comeback, joka tapahtui n kymmenen vuotta alustavan hajoamisen jälkeen, on tähän mennessä jatkunut yhtäjaksoisesti, enemmän tai vähemmän aktiivisesti, 25 vuotta. Ja varsinkin uusimmat levyt – viimeisten 12 vuoden, uuden kitaristin Steve Morsen aikakauden aikana – ovat olleet eräänlaista riemukulkua nimenomaan vivahteikkaamman soiton näkökulmasta. Sekin lienee sikäli ymmärrettävää, että v. 84 neljääkymppiä lähentyneet äijät nyt ovat lähellä kansaneläkettä - kukapa sitä jaksaisi heilua vuodesta toiseen.