tiistai 30. joulukuuta 2014

275. Popeda: Mustat enkelit (1982): Totuus rockmusiikista 34 minuutissa

Kun aikoinani kuulin tämän levyn ensimmäistä kertaa seitsemäntoista vuoden herkässä iässä, en kyllä olisi uskonut kuuntelevani sitä vielä viisikymppisenä, saati sitä että Pate ja Popeda olisivat voimissaan vielä yli kolmekymmentä vuotta myöhemminkin. Niin vain kävin, ja ihme kyllä tämä musiikkimme perusilmiö on tuottanut huomattavan määrän täysin relevanttia musiikkiakin - tosin kyllä myös aika paljon aika heppoistakin kamaa.

Mutta vaikka myöhemmätkin levyt ovat minulle maittaneet, täytyy pitkässä juoksussa nostaa esille bändin vuosina 1980-1982 ilmestyneet toinen, kolmas ja neljäs albumi. Alkuaikojen Popeda oli viehko sekoitus hulluutta, raivoa ja rujoa kauneutta, ja pohja oli tiukasti rockin perinteessä, ilman myöhempiä tiluliluja, ja kehitys kulminoitui "Mustiin enkeleihin". Tämän levyn yhteentoista biisiin ja kolmeenkymmeneenneljään minuuttiin mahtuu itse asiassa totuus rockmusiikista.

Aloitus "Kuulat sekaisin" on raivokas rypistys, "Polttaa" taas raskaanmakeaa kaahausta ja "Yö" bändin voimaballadien kulmakiviä. "ABCD-Rock" on juuri sitä mitä ensimmäinen rivi lupaa; "Minä olen kotoisin Neandertaalista" - ja sitten A-puolen lopetusbiisi "Kymmenen uutiset" yllättäen onkin sodanvastainen kannanotto. B-puoli on lisää samaa - raivorockista kantrahtaviin aivottomuuksiin - mutta sen päättää yksi bändin ja koko Suomirockin kovimmista biisikaksikoista; "Jos joet olis..." on bändin koko uran hienoin buugie, "Sika-Anteron laulu" taas sellainen laulajan testamentti-balladi josta monet ns. katu-uskottavuuden tavoittelijat antaisivat vasemman kätensä.

Ylipäätänsä sävellykset toimivat, mutta tärkeämmässä osassa ovat sanat ja ennen kaikkea sovitukset. Soundi on tarvittaessa painava ja jopa raivokas, tarvittaessa kevyt ja hengittävä, mutta kautta linjan elävä ja luontainen. Nimenomaan rockin riemun, raivon ja rienauksen liitto toteutui tällä albumilla tavalla, johon Popeda ei sittemmin oikein ole päässyt - joko on tehty liian tyylipuhdasta heviä tai sitten on yritetty huumoria sekaisin tuloksin, ja kaiken lisäksi etenkin 90-luvun albumit olivat ylipitkiä. Tällä levyllä sekoitus on balanssissa, ja ylipappi Pate Mustajärvi tulkitsijana voimissaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti