275. Popeda: Mustat enkelit (1982): Totuus rockmusiikista 34 minuutissa

Kun aikoinani kuulin tämän levyn ensimmäistä kertaa seitsemäntoista vuoden herkässä iässä, en kyllä olisi uskonut kuuntelevani sitä vielä viisikymppisenä, saati sitä että Pate ja Popeda olisivat voimissaan vielä yli kolmekymmentä vuotta myöhemminkin. Niin vain kävin, ja ihme kyllä tämä musiikkimme perusilmiö on tuottanut huomattavan määrän täysin relevanttia musiikkiakin - tosin kyllä myös aika paljon aika heppoistakin kamaa.

Mutta vaikka myöhemmätkin levyt ovat minulle maittaneet, täytyy pitkässä juoksussa nostaa esille bändin vuosina 1980-1982 ilmestyneet toinen, kolmas ja neljäs albumi. Alkuaikojen Popeda oli viehko sekoitus hulluutta, raivoa ja rujoa kauneutta, ja pohja oli tiukasti rockin perinteessä, ilman myöhempiä tiluliluja, ja kehitys kulminoitui "Mustiin enkeleihin". Tämän levyn yhteentoista biisiin ja kolmeenkymmeneenneljään minuuttiin mahtuu itse asiassa totuus rockmusiikista.

Aloitus "Kuulat sekaisin" on raivokas rypistys, "Polttaa" taas raskaanmakeaa kaahausta ja "Yö" bändin voimaballadien kulmakiviä. "ABCD-Rock" on juuri sitä mitä ensimmäinen rivi lupaa; "Minä olen kotoisin Neandertaalista" - ja sitten A-puolen lopetusbiisi "Kymmenen uutiset" yllättäen onkin sodanvastainen kannanotto. B-puoli on lisää samaa - raivorockista kantrahtaviin aivottomuuksiin - mutta sen päättää yksi bändin ja koko Suomirockin kovimmista biisikaksikoista; "Jos joet olis..." on bändin koko uran hienoin buugie, "Sika-Anteron laulu" taas sellainen laulajan testamentti-balladi josta monet ns. katu-uskottavuuden tavoittelijat antaisivat vasemman kätensä.

Ylipäätänsä sävellykset toimivat, mutta tärkeämmässä osassa ovat sanat ja ennen kaikkea sovitukset. Soundi on tarvittaessa painava ja jopa raivokas, tarvittaessa kevyt ja hengittävä, mutta kautta linjan elävä ja luontainen. Nimenomaan rockin riemun, raivon ja rienauksen liitto toteutui tällä albumilla tavalla, johon Popeda ei sittemmin oikein ole päässyt - joko on tehty liian tyylipuhdasta heviä tai sitten on yritetty huumoria sekaisin tuloksin, ja kaiken lisäksi etenkin 90-luvun albumit olivat ylipitkiä. Tällä levyllä sekoitus on balanssissa, ja ylipappi Pate Mustajärvi tulkitsijana voimissaan.

105. Popeda: Kans´an Popeda (1990): Rupisia riimejä ja jykevää jyrää

Tämä bändi ei välttämättä sovi dinosaurusosastoon, jos katsoo esim. jäsenten syntymäaikoja - Pate on yli viidenkymmenen, ja niin taitaa olla Melartinkin, mutta muut jäsenet ovat nuorempia - mutta jos kriteerit ovat esim. "ollut täällä aina, ja kuulostanut aina samalta", niin tilanne on ehkä toinen. Tosin Popedankin sointi on kehittynyt, ja aina välillä mukana on uusia vaikutteita, mutta yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen se on silti oma, jäljittelemätön itsensä. Kuulin juuri eilen bändin uusimman levyn, viime vuonna ilmestyneen "Täydellisiä miehiä" ensimmäistä kertaa, ja se oli lähes täyttä asiaa, mutta vielä asiallisempi (ja aika samankuuloinen) on kaksikymmentä vuotta sitten julkaistu "Kans´an Popeda".

Jonka nimikin jo kertoo aika paljon bändistä; sanaleikkejä ja populismia... Instituutioon nimeltä Popeda kuuluu lähtemättömästi muutamia asioita. Soitto on tarvittaessa jykevää jyrää - suurin piirtein linjalla Rolling Stones-Lynyrd Skynyrd-kasarihevi - mutta tarvittaessa vaikka ihan kuplettia. Sävellysmateriaalista löytyy useitakin pikku helmiä, mutta myös aika paljon aika yhdentekevää kamaa. Sanoituksissa löytyy machoilua ja innuendoa, kieltä poskessa ja korvassa - mutta myös hempeilyä, arjen ylistystä ja jopa filosofiaa. Ja kaiken kruunaa Suomirockin ylikukon, Tohtori Mustajärven laulu, joka useinkin voimassa voittaa sen minkä säveltarkkuudessa ehkä häviää.

Juuri tällä levyllä ensihuomion varastavat sävelmät. "Lilli Kupponen", "Kuuma kokardi", "Himo Mäkinen", "Kauheeta ja kamalaa"... monet muutkin biisit kulkevat kuin tauti, eikä ylimääräistä venyttämistä yli kolmen minuutin juurikaan harrasteta. Paten tulkinta elää, jos niin sanotaan, ja parhaimmillaan tarinat ovat hykerryttäviä ("Nysse tulee"), joskin on myönnettävä että ne pahimmillaan lähinnä nolostuttavat. Mutta toisaalta, tämähän on rock´n´rollia, eikä sitä pidä ottaa liian vakavasti; tietyllä tapaa tämä maalaa kuvaa jonkinlaisesta lähiöiden rokkielämästä, jota kukaan ei kuitenkaan oikeasti pysty, jaksa tai halua elää pitempään - mistä esimerkkinä taitavat olla myös herra Mustajärven alkoholiongelmat.

Kun vauhtia vähän lasketaan, on "Enkeliblues" yksi Popedan kaikkien aikojen slovareista. Ja vielä yksi asia, mikä minusta nostaa tämän levyn Popedan tuotannon kärkipäähän, sen lisäksi että nuo nopeammat kappaleet ovat kohtuullisen laadukkaita kaikki, on se, että ns. huumoripläjäyksiä ei ole mukana - siis esityksiä, joissa sekä teksti että tausta vedetään huumorin puolella. Tämä on siis ryhdikäs albumi, joka menee yli laidan suoraselkäisesti silloin kun menee. Rupisia riimejä ja jykevää jyrää.