Lyhyellä perspektiivillä tarkasteltuna vuosi 2013 oli varsin onnistunut sellainen kotimaisen kevyen musiikin alalla; "vanhat" nimet kuten J Karjalainen, Kolmas Nainen ja Jonna Tervomaa tekivät hyviä levyjä, ja uudemmat kyvyt kuten Topi Saha ja Matti Johannes Koivu osoittivat myös jatkuvuuden olevan kunnossa. Vuoden ehkä komein suoritus taisi silti olla Mikki Kausteen ja Egotripin "paluu" kahden sellaisen albumin avulla, jotka vielä näin parin vuoden päästäkin kuulostavat yhtä hyviltä ellei paremmilta kuin ilmestyessään.
Egotripin albumi "Pilvien alla, maan päällä" on jonkinlainen kaksinkertainen coverlevy - bändi tekee versioita Kausteen ja Knipin muille artisteille tekemistä biiseistä. "Alkuperäisten" esittäjiä ovat mm. Anna Puu ja Jonna Tervomaa, mutta Egotrippi ottaa laulut takaisin ja tekee ne omikseen, onnistuen vähintään yhtä hyvin kuin alkuperäiset tulkitsijat. En halua verrata versioita keskenään - molempi parempi - mutta korvani iloitsevat. Melkein jokainen laulu on hyvä - suosikkejani ovat esim. "Kylmä joki", "Tunnoton" ja albumin ns. nimibiisi "Nopeimmat junat" - mutta ennen kaikkea minua siis kiehtoo tuo äänimaisema, joka on samalla aikaa kevyt ja täyteläinen.
Se on minusta aina ollut Egotripin voima ja vahvuus - mutta joillakin muilla albumeilla se on peuttänyt sen, etteivät kaikki kappaleet ole olleet ikimuistoisia. Tälle albumille saattaa olla eduksi, että bändin hieno sointi tällä kertaa
yhdistyy biiseihin jotka joku toinen on jo tulkinnut, koska sävelmät
ehkä nousevat esille paremmin. Kaiken lisäksi tämä albumi soi aikasidoinnaisuuksista vapaana - niinkuin koko Egotripin tuotanto, kun asiaa ajattelee tarkemmin.
Mikki Kausteen soololevy "Lintumies" vie tietyllä tavalla bändin tavaramerkin vielä pitemmälle. Ensimmäinen asia, joka levystä jää mieleen, ovat suuret balladit - esim. "Turmio", "Rospuutto", nimibiisi - joissa ei pelätä kunnon ääniseinän rakentamista, mutta sävelmätkin pysyvät koossa. Toinen puoli levyä on pienempiä, nopeampia esityksiä, joissa soi välillä folk, rautalanka ja italoiskelmä - "Tie" ja "Oisin kerrankin mies" esimerkkeinä. Ilmaa löytyy näistäkin esityksistä, niinkuin popissa kuuluukin tehdä.
Ylipäätänsä sovitusten kanssa on nähty vaivaa - sävyjä ja jippoja löytyy, mutta kikkailuun ei sorruta. Joskus yhtyeen tekstejä on moitittu tyhjänpäiväisiksi, mutta mielestäni tämäkin puoli on kielikuvia myöten hallussa. Pidän myös Mikin äänestä, joka selviää tyylikirjosta kiitettävästi ja tunnistettavasti. Ja jotenkin tämä on kokonaisuus, joka olisi voitu tehdä jo Egotripin uran
alkuaikoina 90-luvulla, tai vaikkapa 60-luvun loppupuolella kun
popmusiikki monimuotoistui ja äänimaailmat kasvoivat jopa suurellisiin
mittoihin.
Ja kokonaisuutena nämä levyt ovat hieno paketti sellaista popmusiikkia, joka sopii sekä auringonpaisteeseen että yön sineen - uskon palaavani näihin myös tulevaisuudessa.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti