Maailman paras levy 1977

Tykkään 1970-luvun hard rockista - mikä on tainnutkin jo käydä selväksi. Myöhemminkin on tehty paljon hyvää heviä eri alalajeissa, mutta ensimmäisen vuosikymmenen dynamiikan taju on pitkälti kadonnut. Yksi tuon vuosikymmenen pioneereista, johon tutustuin vasta hieman myöhemmin, oli Ufo, jonka parhaat levyt ja etenkin vuoden 1977 "Lights Out" yhdistävät nimenomaan aggressiivisen atakin ja dynamiikan tajun - hienoin sävellyksin, osaavin kitaroin (Michael Schenker vaikutti vielä silloin bändissä) ja Phil Moggin hienoin laulusuorituksin maustettuina.

Tuon albumin (joka voisi olla vuoden levy, ellei Jethro Tull olisi pistänyt paremmaksi) kirkkain helmi on "Try Me", hauraan kaunis balladi jonka sävellys ja sovitus ovat genren parhaimmistoa, ja soitto kitarasooloa myöten todella hallittua. Siinä missä jotkut osaavatkin bändit sortuvat hitaissaan yli-imelyyteen, tämä esitys pysyy kuosissaan jopa jousineenkin.

Pari muutakin Ufon albumia tuolta aikakaudelta ovat kovaa kamaa, mutta myöhemminkin yhtye on tehnyt ihan kelvollista joskin välillä huomattavasti arkisempaa musiikkia. Kaikkein korkeimpaan kastiin sitä ei ole koskaan nostettu - ehkä kunnon käsityöläinen ei oikein viihdy tähtien kimalluksessa? Minun ainakin tulee aina välillä palattua varsinkin tähän lättyyn ja kappaleeseen.

Vaikka rockmusiikki vuonna 1977 oli eräänlaisen vallankumouksen kourissa, minun suosikkialbumini on hyvinkin perinteinen. Ensimmäinen Jethro Tull-kokemukseni oli yksi popnörttielämäni suurimmista ahaaelämyksistä, ja vieläkin suosikkini yhtyeen laajassa ja laadukkaassa tuotannossa. "Songs From The Wood" oli eräänlaista välivaihetta Ian Andersonin ja kumppaneiden taiteessa - alkuvaiheen bluesvaikutteet olivat hieman väistymässä, etniset sävyt etualalla ja myöhempien aikojen tietty hardrockmaisuus vasta tulollaan.

Olen tämän levyn jo kehua retostellut aikaisemminkin (linkki yllä), mutta yksi asia taisi silloin jäädä sanomatta; siitä löytyy mielestäni vieläkin jotakin uutta joka kuuntelukerralla - tai pikemminkin ilonaiheita on niin paljon, ja ne tulevat esiin niin vaihtelevasti, että se tuntuu tuoreelta vieläkin. Jokainen levyn yhdeksästä laulusta on hyvä, Anderson on hyvä laulaja, ja soitto sujuu näiltä herroilta vaikka päällään seisten. Viimeksi sitä kuunnellessa korvaan tarttui etenkin "Velvet Green" ja oivallus siitä, että voin sietää jopa tempo- ja tyylivaihdoksia kesken kappaleen jos osat ovat arpeeksi hyviä - joissakin tapauksissa minua on progebändeissä epäilyttänyt erilaisten osioiden liiallinen sotkeminen toisiinsa, mutta Jethro Tull klaaraa senkin.

Vastaavalla tavalla voisin kehua melkein minkä tahansa JT:n tai Andersonin albumin, vuoden 1968 debyytistä viime vuonna ilmestyneeseen "Homo Erraticus"-teokseen. Välillä sovituspuoli on ehkä ylityöstettyä, ja 80-luvun alkupuolen syntikkaflirttailu meni vähän yli (mikä tosin koskee monta muutakin pitkän linjan artistia, ja jopa suuremmassa määrin), mutta klassisia levytyksiä löytyy nyt jo kuudelta eri vuosikymmeneltä.

Olen jopa kerran päässyt kuulemaan herroja livenä - vuonna 1994 Turkuhallissa - mutta silloin äänenvoimakkuus, puolityhjä areena ja välillä aika innoton jammailun tunne johtivat jonkinasteiseen pettymykseen. Se ei onneksi kuitenkaan ole himmentänyt bändin levyjen hohtoa tippaakaan.