Maailman paras levy 1993

Suhteeni coverlevyihin ja -versioihin on hieman kaksijakoinen; toisaalta minusta on lähtökohtaisesti parempi, jos artisti ensi kädessä levyttää omia tai ainakin häntä varten tehtyjä lauluja - mutta toisaalta on myös sellaisia armoitettuja tulkitsijoita, jota siinä tapauksessa jäisivät kuulematta. Ja sitten on näitä tapauksia, jotka omien hienojen laulujensa lisäksi tekevät myös muiden lauluja omikseen, kuten Bryan Ferry toistuvasti, ja varsinkin 1993 levyttäessään mm. bluesklassikko "I Put A Spell On You":n.

Screamin´ Jay Hawkinsin alkuperäisesityshän on miltei hulluuden rajamailla hoippuva, varsin voimaperäinen tykitys, joten Ferryn tyylikkään viileä soulversio kosketintaustoineen voi olla puristien mielestä pyhäinhäväistys, mutta minusta se on nerokas - se avaa myös tekstiin uuden näkökulman. Hänen laulutyylinsä jakaa sekin mielipiteitä; itse huomaan sen olevan ehkä liikaa, jos sitä nauttii albumillisen tai enemmän kerralla, mutta yksittäiset biisit toimivat hyvin.

Ja ennen kaikkea Bryan Ferry on jo yli neljänkymmenen vuoden ajan tehnyt selvästi tunnistettavaa musiikkia - omia biisejä ja covereita, soololevyillä ja Roxy Musicin kanssa (ja ainakin minulle tuo ero on lähinnä akateeminen - varsinkin Roxyn lopettamisen jälkeen Ferryn soolot ovat ikäänkuin jatkaneet molempia latuja).

Robert Cray kuuluu myös näihin armoitettuihin tyylitaitureihin - hän on tehnyt monta hienoa coveria vanhoista klassikoista, mutta ennen kaikkea pitkän rivin todella hienoja omia soulblueslevytyksiä; ehkä hän 80-luvulla jopa pelasti bluesin? Mene ja tiedä, mutta hän on yksi viimeisten neljänkymmenen vuoden tasalaatuisimmista levyttäjistä kevyessä musiikissa ylipäätänsäkin. Jossakin haastattelussa hän sanoi laulavansa asioista, jotka "ovat tapahtuneet, tai olisivat voineet tapahtua, joko hänelle tai jollekulle hänen tuttavalleen" - ilmankos teemat tuntuvat usein relevanteilta.

"Shame + A Sin" on loistava levy monellakin tapaa - Cray on sekä laulajana että kitaristina ihan huippua, bändi soi hyvin ja ennen kaikkea ilmavasti, luottaen Crayn kitaraan, notkeaan rytmiryhmään ja koskettimiin. Jos jotakin kaipaisi, niin torvet voisivat välillä tehdä terää - mutta toisaalta minua viehättää osaltaan juuri soinnin puhtaus. Biisit ovat loistavia, yhdistäen bluesin perinnettä, soulin tunnetta ja välillä hieman uudempia sävelkulkuja niin, että yksittäisiä huippuja on vaikea nimetä.

Minun suosikkejani hänen levytysurallaan ovat tämän lisäksi ainakin "False Accusations" (1985), "Strong Persuader" (1986), "Some Rainy Morning" (1995), "Shoulda Been Home" (2001), "Nothin´ But Love" (2012) ja toistaiseksi viimeisin, "In My Soul" (2014), mutta kaikki muutkin hänen albuminsa ovat hyviä. Joskus soundi on enemmän kosketinvoittoinen, joskus mukana on torvia, mutta jälki on aina sielukkaan sinistä. Ja vaikka olen aina välillä lukenut ja kuullut mielipiteitä, ettei tämä ole oikeaa bluesia, olen itse vahvasti eri mieltä. Tässä on tunnetta, tämä liikuttaa, tämä on ajassa kiinni ja samalla ajatonta. Sellaista on blues.