Suhteeni coverlevyihin ja -versioihin on hieman kaksijakoinen; toisaalta minusta on lähtökohtaisesti parempi, jos artisti ensi kädessä levyttää omia tai ainakin häntä varten tehtyjä lauluja - mutta toisaalta on myös sellaisia armoitettuja tulkitsijoita, jota siinä tapauksessa jäisivät kuulematta. Ja sitten on näitä tapauksia, jotka omien hienojen laulujensa lisäksi tekevät myös muiden lauluja omikseen, kuten Bryan Ferry toistuvasti, ja varsinkin 1993 levyttäessään mm. bluesklassikko "I Put A Spell On You":n.
Screamin´ Jay Hawkinsin alkuperäisesityshän on miltei hulluuden rajamailla hoippuva, varsin voimaperäinen tykitys, joten Ferryn tyylikkään viileä soulversio kosketintaustoineen voi olla puristien mielestä pyhäinhäväistys, mutta minusta se on nerokas - se avaa myös tekstiin uuden näkökulman. Hänen laulutyylinsä jakaa sekin mielipiteitä; itse huomaan sen olevan ehkä liikaa, jos sitä nauttii albumillisen tai enemmän kerralla, mutta yksittäiset biisit toimivat hyvin.
Ja ennen kaikkea Bryan Ferry on jo yli neljänkymmenen vuoden ajan tehnyt selvästi tunnistettavaa musiikkia - omia biisejä ja covereita, soololevyillä ja Roxy Musicin kanssa (ja ainakin minulle tuo ero on lähinnä akateeminen - varsinkin Roxyn lopettamisen jälkeen Ferryn soolot ovat ikäänkuin jatkaneet molempia latuja).
Robert Cray kuuluu myös näihin armoitettuihin tyylitaitureihin - hän on tehnyt monta hienoa coveria vanhoista klassikoista, mutta ennen kaikkea pitkän rivin todella hienoja omia soulblueslevytyksiä; ehkä hän 80-luvulla jopa pelasti bluesin? Mene ja tiedä, mutta hän on yksi viimeisten neljänkymmenen vuoden tasalaatuisimmista levyttäjistä kevyessä musiikissa ylipäätänsäkin. Jossakin haastattelussa hän sanoi laulavansa asioista, jotka "ovat tapahtuneet, tai olisivat voineet tapahtua, joko hänelle tai jollekulle hänen tuttavalleen" - ilmankos teemat tuntuvat usein relevanteilta.
"Shame + A Sin" on loistava levy monellakin tapaa - Cray on sekä laulajana että kitaristina ihan huippua, bändi soi hyvin ja ennen kaikkea ilmavasti, luottaen Crayn kitaraan, notkeaan rytmiryhmään ja koskettimiin. Jos jotakin kaipaisi, niin torvet voisivat välillä tehdä terää - mutta toisaalta minua viehättää osaltaan juuri soinnin puhtaus. Biisit ovat loistavia, yhdistäen bluesin perinnettä, soulin tunnetta ja välillä hieman uudempia sävelkulkuja niin, että yksittäisiä huippuja on vaikea nimetä.
Minun suosikkejani hänen levytysurallaan ovat tämän lisäksi ainakin "False Accusations" (1985), "Strong Persuader" (1986), "Some Rainy Morning" (1995), "Shoulda Been Home" (2001), "Nothin´ But Love" (2012) ja toistaiseksi viimeisin, "In My Soul" (2014), mutta kaikki muutkin hänen albuminsa ovat hyviä. Joskus soundi on enemmän kosketinvoittoinen, joskus mukana on torvia, mutta jälki on aina sielukkaan sinistä. Ja vaikka olen aina välillä lukenut ja kuullut mielipiteitä, ettei tämä ole oikeaa bluesia, olen itse vahvasti eri mieltä. Tässä on tunnetta, tämä liikuttaa, tämä on ajassa kiinni ja samalla ajatonta. Sellaista on blues.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Robert Cray. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Robert Cray. Näytä kaikki tekstit
tiistai 11. elokuuta 2015
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
236-237. Robert Cray: Some Rainy Morning (1995) & Nothin´ But Love (2012): Blues on ajaton riemu
Blues on ajaton riemu - levyhyllystäni löytyy sen eri-ikäisiä ilmentymiä kolmekymmentäluvun lopulta viime vuoteen asti, ja populaarimusiikin lajeista se taitaa olla kaikkein parhaiten aikaa kestävä. Samalla sen mestarit pystyvät rakentamaan hyvinkin pitkiä uria, niinkuin tämä yksi suurimmista suosikeistani, viime vuonna 60 täyttänyt nuorimies nimeltä Robert Cray. Olen aikaisemmin kehunut täällä pari hänen suurinta mestariteostaan, mutta nämä albumit ovat melkein elleivät jopa aivan yhtä hyviä.
"Some Rainy Morning" ilmestyi heti kaikkein suurimman suosikkilättyni Shame + A Sinin jälkeen, ja on ehkä siksi jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta se on yksinkertaisesti loistava sekoitus sävykästä soittoa, sielukasta laulua ja maukkaan luonnollista tuotantoa. Ovela, simppelin riffinpätkän ympärille rakentuva "Moan", dynamiikan oppitunti "Never Mattered Much", sielukkaasti svengaava "Steppin´ Out", kaihoisa "Will You Think Of Me"... materiaali, oma ja lainattu, vaihtelee tempoiltaan mutta bändin luoma ilmapiiri ei kaikkoa - ja kaiken kruunaavat Crayn maukas, hillitty kitarointi ja vetoava laulu - itse asiassa nimenomaan laulu on tällä levyllä esillä tavallistakin enemmän, mm. muutaman sovitusratkaisun kautta, ja se sopii minulle erinomaisesti.
Bluesia tämä on ennen kaikkea tunteeltaan - muoto on siis vaihteleva - mutta minulle blues onkin tunne (ja tunnelma), ja sen välittämisessä Robert Cray on ässä. "Some Rainy Morningin" ilmestyessä hänellä oli uraa takanaan jo lähemmäs 20 vuotta, ja nyt on mittariin tullut melkein 20 lisää. Toissavuonna ilmestyi hänen toistaiseksi viimeisin levynsä, "Nothin´ But Love", joka oli tietynlainen paluu voittavaan kantaan hieman harvemman levytystahdin ja parin vähemmän loistavan levyn jälkeen - ja vaikka sekin kuulostaa tutulta, ja samaa voi sanoa kaikista Crayn levyistä, hän ei silti ole kulunut tai polje paikallaan.
Ehkä suurin ero hänen hyvien ja loistavien levyjensä välillä on se, että ensinmainituilla on joskus käynyt niin, että soundi on mennyt sävellysten edelle - ja vaikka se onkin tuttu asia mustan musiikin historiassa, minä haluan musiikiltani aina myös hyviä biisejä. Tällä levyllä niitä ovat esim. killerialoituskaksikko "(Won´t Be) Coming Home" ja "Worry", jotka ovat klassista midtempobluesia Crayn tapaan, kantavina kikkoina ensimainitussa riffi ja toisessa säkeistöjen pianosäestys - ja tietysti kitarointi ja laulu. Muita huippukohtia ovat esim. klassinen "Blues Get Off Of My Shoulder" ja yhdeksänminuuttinen hidas tour de force "I´m Done Cryin´" majesteettisine jousineen, ja kokonaisuus on monipuoleinen ja maukas.
Sanoinko sen jo? Blues on ajaton riemu. Kumpikaan näistä levyistä ei ole sidoksissa esim. julkaisuvuoteen, ne toimivat koska tahansa ja luultavast aika kaukana tulevaisuudessakin, ainakin sellaisena kuin minä sen näen (tai pikemminkin kuulen).
"Some Rainy Morning" ilmestyi heti kaikkein suurimman suosikkilättyni Shame + A Sinin jälkeen, ja on ehkä siksi jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta se on yksinkertaisesti loistava sekoitus sävykästä soittoa, sielukasta laulua ja maukkaan luonnollista tuotantoa. Ovela, simppelin riffinpätkän ympärille rakentuva "Moan", dynamiikan oppitunti "Never Mattered Much", sielukkaasti svengaava "Steppin´ Out", kaihoisa "Will You Think Of Me"... materiaali, oma ja lainattu, vaihtelee tempoiltaan mutta bändin luoma ilmapiiri ei kaikkoa - ja kaiken kruunaavat Crayn maukas, hillitty kitarointi ja vetoava laulu - itse asiassa nimenomaan laulu on tällä levyllä esillä tavallistakin enemmän, mm. muutaman sovitusratkaisun kautta, ja se sopii minulle erinomaisesti.
Bluesia tämä on ennen kaikkea tunteeltaan - muoto on siis vaihteleva - mutta minulle blues onkin tunne (ja tunnelma), ja sen välittämisessä Robert Cray on ässä. "Some Rainy Morningin" ilmestyessä hänellä oli uraa takanaan jo lähemmäs 20 vuotta, ja nyt on mittariin tullut melkein 20 lisää. Toissavuonna ilmestyi hänen toistaiseksi viimeisin levynsä, "Nothin´ But Love", joka oli tietynlainen paluu voittavaan kantaan hieman harvemman levytystahdin ja parin vähemmän loistavan levyn jälkeen - ja vaikka sekin kuulostaa tutulta, ja samaa voi sanoa kaikista Crayn levyistä, hän ei silti ole kulunut tai polje paikallaan.
Ehkä suurin ero hänen hyvien ja loistavien levyjensä välillä on se, että ensinmainituilla on joskus käynyt niin, että soundi on mennyt sävellysten edelle - ja vaikka se onkin tuttu asia mustan musiikin historiassa, minä haluan musiikiltani aina myös hyviä biisejä. Tällä levyllä niitä ovat esim. killerialoituskaksikko "(Won´t Be) Coming Home" ja "Worry", jotka ovat klassista midtempobluesia Crayn tapaan, kantavina kikkoina ensimainitussa riffi ja toisessa säkeistöjen pianosäestys - ja tietysti kitarointi ja laulu. Muita huippukohtia ovat esim. klassinen "Blues Get Off Of My Shoulder" ja yhdeksänminuuttinen hidas tour de force "I´m Done Cryin´" majesteettisine jousineen, ja kokonaisuus on monipuoleinen ja maukas.
Sanoinko sen jo? Blues on ajaton riemu. Kumpikaan näistä levyistä ei ole sidoksissa esim. julkaisuvuoteen, ne toimivat koska tahansa ja luultavast aika kaukana tulevaisuudessakin, ainakin sellaisena kuin minä sen näen (tai pikemminkin kuulen).
tiistai 1. tammikuuta 2013
Vuoden 2012 parhaat
Vuosi 2012 toi mukanaan paljon uusia antoisia ja viihdyttäviä kuuntelukokemuksia, sekä vanhojen että uusien suosikkien toimesta, mutta tälläkin kerralla suurin osa tästä musiikista oli levytetty jo aikaisemmin. Toisaalta onnistuin kuulemaan myös kohtuullisen paljon nimenomaan 2012 julkaistuja levyjä, joista onkin ilahduttavan vaikeaa poimia parhaimmat tapaukset.
Kotimaassa ilmestyi koko nippu hyvää musiikkia - etunenässä naisäänet; Emma Salokosken, Mariskan, Laura Närhen, Anna Puun ja tietysti Kerkko Koskinen Kollektivin levyt olivat kaikki oikein hyviä, miespuolella ainakin Sara ja Harmaja kuuluivat kärkeen, mutta kirkkain helmi oli vanhan konkarin Heikki Salon "Hiili" - jonka olenkin jo tapojeni vastaisesti kehunut sen ilmestymisvuonna, joten ei siitä sen enempää - teksti löytyy täältä - kuin että se pitää kutinsa vieläkin.
Maailmalla ilmestyi samaten aika monta sellaista levyä, jotka mielelläni lisään kuuntelukokemuksiini; syylliset olivat usein suhteellisen kokenutta kaartia, kuten esim. John Hiatt, Joan Osborne, Joe Bonamassa, mutta uudempiakin osaajia löytyi - vaikkapa Martha Wainwright.
Kaksi oli kuitenkin minun listallani yli muiden; ensinnäkin vanha ystäväni Robert Cray, jonka uusi albumi "Nothin´ But Love" oli todellinen paluu huipulle muutaman sinänsä pätevän mutta ei loistavan työn jälkeen. Hänen laulunsa on parempaa kuin milloinkaan, soitto sävykästä ja hillittyä, tuotanto sitä ajatonta - en oikein osaa tehdä muuta eroa tämän ja hänen muun 2000-luvun tuotantonsa välillä kuin että tämän levyn biisit ovat järjestään hyviä; jos hän joskus on syyllistynyt soundilla surffaamiseen, niin tällä kertaa siitä ei ole pelkoa.
Hieman uudemmista suosikeistani Calexico löi pöytään mestariteoksen "Algiers", joka bändin aikaisempiin, sinänsä hyviin levyihin verrattuna oli ehkä hieman enemmän formatoitu - laulut olivat kunnon popkappaleita enemmän kuin tunnelmallisia tuokiokuvia. Tämä saattaa häiritä bändin vanhoja faneja, koska se kieltämättä on enemmän keskitietä kuin kuulemani varhaisemmat teokset, mutta minähän olen nimenomaan popmusiikin suurkuluttaja ja pidän selkeistä sävelteoksista.
Vielä täytyy todeta, että sekä Spotifystä että levyhyllystä löytyy vielä aika monta sellaista vuoden 2012 julkaisua, joilla olisi saattanut olla potentiaalia myös tälle listalle, mutta joita en vain ole ehtinyt kuunnella tarpeeksi omatakseni niin varmaa mielipidettä, että sitä voisi vielä tuoda julki. Ja lisäksi on vielä todettava, että kolmas sarja Suomen ja ulkomaiden lisäksi eli Ruotsi toistaiseksi on ilman ehdokasta vuoden parhaaksi levyksi - muutamia levyjä ehdin kuulla, mutta ne olivat joko ko. artistin tuotannossa tai sitten yleisesti ottaen niin keskinkertaisia, etteivät ne pääse mukaan tähän yhteyteen, ainakaan vielä.
Kotimaassa ilmestyi koko nippu hyvää musiikkia - etunenässä naisäänet; Emma Salokosken, Mariskan, Laura Närhen, Anna Puun ja tietysti Kerkko Koskinen Kollektivin levyt olivat kaikki oikein hyviä, miespuolella ainakin Sara ja Harmaja kuuluivat kärkeen, mutta kirkkain helmi oli vanhan konkarin Heikki Salon "Hiili" - jonka olenkin jo tapojeni vastaisesti kehunut sen ilmestymisvuonna, joten ei siitä sen enempää - teksti löytyy täältä - kuin että se pitää kutinsa vieläkin.
Maailmalla ilmestyi samaten aika monta sellaista levyä, jotka mielelläni lisään kuuntelukokemuksiini; syylliset olivat usein suhteellisen kokenutta kaartia, kuten esim. John Hiatt, Joan Osborne, Joe Bonamassa, mutta uudempiakin osaajia löytyi - vaikkapa Martha Wainwright.
Kaksi oli kuitenkin minun listallani yli muiden; ensinnäkin vanha ystäväni Robert Cray, jonka uusi albumi "Nothin´ But Love" oli todellinen paluu huipulle muutaman sinänsä pätevän mutta ei loistavan työn jälkeen. Hänen laulunsa on parempaa kuin milloinkaan, soitto sävykästä ja hillittyä, tuotanto sitä ajatonta - en oikein osaa tehdä muuta eroa tämän ja hänen muun 2000-luvun tuotantonsa välillä kuin että tämän levyn biisit ovat järjestään hyviä; jos hän joskus on syyllistynyt soundilla surffaamiseen, niin tällä kertaa siitä ei ole pelkoa.
Hieman uudemmista suosikeistani Calexico löi pöytään mestariteoksen "Algiers", joka bändin aikaisempiin, sinänsä hyviin levyihin verrattuna oli ehkä hieman enemmän formatoitu - laulut olivat kunnon popkappaleita enemmän kuin tunnelmallisia tuokiokuvia. Tämä saattaa häiritä bändin vanhoja faneja, koska se kieltämättä on enemmän keskitietä kuin kuulemani varhaisemmat teokset, mutta minähän olen nimenomaan popmusiikin suurkuluttaja ja pidän selkeistä sävelteoksista.
Vielä täytyy todeta, että sekä Spotifystä että levyhyllystä löytyy vielä aika monta sellaista vuoden 2012 julkaisua, joilla olisi saattanut olla potentiaalia myös tälle listalle, mutta joita en vain ole ehtinyt kuunnella tarpeeksi omatakseni niin varmaa mielipidettä, että sitä voisi vielä tuoda julki. Ja lisäksi on vielä todettava, että kolmas sarja Suomen ja ulkomaiden lisäksi eli Ruotsi toistaiseksi on ilman ehdokasta vuoden parhaaksi levyksi - muutamia levyjä ehdin kuulla, mutta ne olivat joko ko. artistin tuotannossa tai sitten yleisesti ottaen niin keskinkertaisia, etteivät ne pääse mukaan tähän yhteyteen, ainakaan vielä.
sunnuntai 18. marraskuuta 2012
Maailman paras levy, osa 7: Robert Cray: Shame + A Sin (1993)
Minä pidän bluesista, sen sinisävelistä ja “puhdistautumisen tunteesta” sitä laulaessa tai kuunnellessa. Ja minä pidän soulista, sen intohimosta ja sykkeestä. Ja jos nämä kaksi sekoitetaan ja esitetään sopivan modernisti, perinteitä kunnioittaen mutta omaan visioon luottaen, on se periaatteessa parasta musiikkia, mitä tiedän.
Tämäntyyppisen musiikin johtotähti viimeisen 25 vuoden ajan on ollut Robert Cray. Hän ei varsinaisesti ole keksinyt mitään uutta – mutta hän on kerran toisensa jälkeen näyttänyt osaavansa sekä tehdä että tulkita sinisäveliä modernilla mutta ajattomalla tavalla, ja peräti saavuttanut tämän kykynsä avulla sellaista suosiota, mitä moni muu nimenomaan mustan musiikin tulkki ei koko elinaikanaan saanut. Ja hän on tehnyt vinon pinon hyviä levyjä, joukossa pari oikein loistavaa, ja kaikkein paras on tämä. Kaiken lisäksi minulla on kerran ollut onni kuulla nuorta herra Crayta klubikeikalla, joskus alkuvuodesta 1985 Kårenilla Turussa. Silloin tämä levy ei ollut vielä ilmestynyt, enkä itse ollut ymmärtänyt hänen suuruuttaan – mutta siitä se silloin lähti.
”Shame + A Sinissä” on kaikkea sitä, mikä tekee Robert Craystä niin hyvän. Hänellä on hyvä lauluääni, ja hän soittaa kitaraa juuri niin kuin minusta pitääkin; kohtuullisen minimalistisesti, dynaamisesti – ja tarpeeksi vähän. Ja ennen kaikkea hän – ja hänen bändikaverinsa – tekevät lauluja, joissa hyvä teksti ja mieleenpainuva sävellys, joka ei seuraa kaikkein kuluneimpia sointukulkuja, kohtaavat sovituksessa, jossa on tilaa juuri äsken luettelemilleni elementeille – eikä liikaa ylimääräistä kamaa.
Tämän levyn kappaleista vaikkapa ”Passing By”, ”Leave Well Enough Alone” tai iki-ihana moderni blueshelmi ”I Shiver” ovat sellaisia, joita voisin kuunnella kuinka paljon hyvänsä. Mutta itse asiassa levyn yhdeksän esitystä ovat kaikki vähintään kelvollisia – joskin aloitusbiisin valitus verojen maksamisesta on minusta vähän paksua ottaen huomioon sen, että artistimme varmaankin tekee ihan siedettävää tiliä verojen jälkeenkin.
***
Jälkihuomautus: Hyvä musiikkihan ei vanhene, mutta hyvät artistit kylläkin - ja joskus se johtaa onnistuneeseen lopputulokseen, toisinaan taas väsähtämiseen ja urautumiseen. Minusta Robert Crayn viimeismmät levyt eivät ole vastanneet hänen 80- ja 90-lukujen mestariteoksiaan, vaikka niiltä onkin löytynyt yksittäisiä helmiä - mutta tänä syksynä ilmestynyt uusin albumi "Nothin´ But Love" on muutaman kuukauden kulutuksen jälkeen matkalla kohti klassikkoasemaa. Siinä tapauksessa minulla voi olla syytä palata asiaan ensi vuoden puolella...
Tämäntyyppisen musiikin johtotähti viimeisen 25 vuoden ajan on ollut Robert Cray. Hän ei varsinaisesti ole keksinyt mitään uutta – mutta hän on kerran toisensa jälkeen näyttänyt osaavansa sekä tehdä että tulkita sinisäveliä modernilla mutta ajattomalla tavalla, ja peräti saavuttanut tämän kykynsä avulla sellaista suosiota, mitä moni muu nimenomaan mustan musiikin tulkki ei koko elinaikanaan saanut. Ja hän on tehnyt vinon pinon hyviä levyjä, joukossa pari oikein loistavaa, ja kaikkein paras on tämä. Kaiken lisäksi minulla on kerran ollut onni kuulla nuorta herra Crayta klubikeikalla, joskus alkuvuodesta 1985 Kårenilla Turussa. Silloin tämä levy ei ollut vielä ilmestynyt, enkä itse ollut ymmärtänyt hänen suuruuttaan – mutta siitä se silloin lähti.
”Shame + A Sinissä” on kaikkea sitä, mikä tekee Robert Craystä niin hyvän. Hänellä on hyvä lauluääni, ja hän soittaa kitaraa juuri niin kuin minusta pitääkin; kohtuullisen minimalistisesti, dynaamisesti – ja tarpeeksi vähän. Ja ennen kaikkea hän – ja hänen bändikaverinsa – tekevät lauluja, joissa hyvä teksti ja mieleenpainuva sävellys, joka ei seuraa kaikkein kuluneimpia sointukulkuja, kohtaavat sovituksessa, jossa on tilaa juuri äsken luettelemilleni elementeille – eikä liikaa ylimääräistä kamaa.
Tämän levyn kappaleista vaikkapa ”Passing By”, ”Leave Well Enough Alone” tai iki-ihana moderni blueshelmi ”I Shiver” ovat sellaisia, joita voisin kuunnella kuinka paljon hyvänsä. Mutta itse asiassa levyn yhdeksän esitystä ovat kaikki vähintään kelvollisia – joskin aloitusbiisin valitus verojen maksamisesta on minusta vähän paksua ottaen huomioon sen, että artistimme varmaankin tekee ihan siedettävää tiliä verojen jälkeenkin.
***
Jälkihuomautus: Hyvä musiikkihan ei vanhene, mutta hyvät artistit kylläkin - ja joskus se johtaa onnistuneeseen lopputulokseen, toisinaan taas väsähtämiseen ja urautumiseen. Minusta Robert Crayn viimeismmät levyt eivät ole vastanneet hänen 80- ja 90-lukujen mestariteoksiaan, vaikka niiltä onkin löytynyt yksittäisiä helmiä - mutta tänä syksynä ilmestynyt uusin albumi "Nothin´ But Love" on muutaman kuukauden kulutuksen jälkeen matkalla kohti klassikkoasemaa. Siinä tapauksessa minulla voi olla syytä palata asiaan ensi vuoden puolella...
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
74. Robert Cray: Strong Persuader (1986): Blues palaa kartalle
Aina joskus radiosta kuulee laulun, joka on niin hyvä että sen aikana kypsyy levynostopäätös, ja yksi sellainen laulu oli aikanaan Robert Cray Bandin ”Smoking Gun”, jonka kuultuani marssin kaupungille ja hankin tämän levyn. Vaikka en sitä silloin tiennyt, tämä oli bluesin 80-luvulla tapahtuneen kaupallisen revivalin tärkein yksittäinen osa – mutta minusta tämä oli ja on yhä hyvä levy pelkästään musikaalisilla meriiteillä., lasketaans e sitten bluesiksi tai ei.
Tuo äsken mainitsemani hitti, joka myös aloittaa levyn, on aika hyvä käyntikortti Robert Crayn maailmaan; sielukasta laulua ja sinisäveliä, modernin teemoin ja vapaana kahdentoista tahdin kahleista. Toinen vielä parempi esimerkki on ”Right Next Door”, joka tavallaan on levyn nimikappale – mieleenpainuva tarina ja hyvä sävellys, ja sitten vielä nuo Crayn tavaramerkit. Muita hyviä esityksiä ovat mm. soulikkaat ”Foul Play” ja ”Fantasized”, kaunis ”I Wonder” ja tietyllä tavalla perinteisimmin kulkeva ”Still Around” – mutta levyn kymmenestä laulusta ei oikeastaan huonoja löydy ensimmäistäkään.
Oikeastaan Crayn uran varrelta voisi kehua minkä tahansa levyn, ja tämän lisäksi ainakin kaksi tai kolme muuta hänen albumeistaan ovat mestariteoksia, mutta kieltämättä tämän lätyn arvoa lisää juuri tuo löytämisen ilo. Ja vaikka soinnista tänään ehkä voikin arvata sen tehdyn arvon vuonna 1986, se on kuitenkin kohtuullisen ajaton äänimaailmaltaan, varsinkin kun tietää juuri mustan musiikin kärsineen aika lailla siitä, että levytysbudjetit eivät aina sallineet hirveän paljoa hiomista.
Tuo äsken mainitsemani hitti, joka myös aloittaa levyn, on aika hyvä käyntikortti Robert Crayn maailmaan; sielukasta laulua ja sinisäveliä, modernin teemoin ja vapaana kahdentoista tahdin kahleista. Toinen vielä parempi esimerkki on ”Right Next Door”, joka tavallaan on levyn nimikappale – mieleenpainuva tarina ja hyvä sävellys, ja sitten vielä nuo Crayn tavaramerkit. Muita hyviä esityksiä ovat mm. soulikkaat ”Foul Play” ja ”Fantasized”, kaunis ”I Wonder” ja tietyllä tavalla perinteisimmin kulkeva ”Still Around” – mutta levyn kymmenestä laulusta ei oikeastaan huonoja löydy ensimmäistäkään.
Oikeastaan Crayn uran varrelta voisi kehua minkä tahansa levyn, ja tämän lisäksi ainakin kaksi tai kolme muuta hänen albumeistaan ovat mestariteoksia, mutta kieltämättä tämän lätyn arvoa lisää juuri tuo löytämisen ilo. Ja vaikka soinnista tänään ehkä voikin arvata sen tehdyn arvon vuonna 1986, se on kuitenkin kohtuullisen ajaton äänimaailmaltaan, varsinkin kun tietää juuri mustan musiikin kärsineen aika lailla siitä, että levytysbudjetit eivät aina sallineet hirveän paljoa hiomista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
