Maailman paras levy 1999

Olen varsinkin vanhemmiten yrittänyt opetella musiikkiin suhtautumista vain musiikkina - nuorempana saatoin joskus väheksyä jotakin artistia tai musiikinlajia periaatteellisista syistä, mutta nyt olen mielestäni onnistunut hieman rauhoittumaan siinä suhteessa. Sen sijaan olen havainnut joitakin sellaisia ilmiöitä, jotka mielestäni yleensä johtavat tulokseen joka on pienempi kuin osiensa summa.

Sellaisiin ilmiöihin kuuluvat esim. erilaiset tribuuttilevyt, duettoalbumit sekä sellaiset albumit, joilla on vierailevia laulusolisteja useammalla raidalla. Jostakin kumman syystä kokonaisuus kärsii minun korvissani varsinkin silloin, kun laulusolistien tyylillinen kirjo on lavea. Näin ollen Santanan albumikolmikko, jonka aloitti vuonna 1999 "Supernatural", ei saa minun korvissani kovinkaan korkeaa arvosanaa, vaikka kitaristivelhon musiikki minua sinänsä miellyttääkin, ja hän kuuluu niihin harvoihin kitaristeihin joiden tunnusomaisen soundin luulen jotenkin tunnistavani.

Sen sijaan nämä yhteistyöt voivat yksittäisinä biiseinä olla oikein mukavaa kuultavaa. Yksi esimerkki siitä on juuri kyseisen albumin monsterihitti "Smooth", jossa mikin varressa on AOR-solisti Rob Thomas. Hänellä on miellyttävä ääni, miehekäs olematta päällekäyvä, ja ilmiselvää dynamiikan tajua. Kun sävel vielä on kaunis, sovitus viekotteleva ja Carlos Santanan kitara soi tutun sielukkaasti, ei ole ihme etten ole ainoa joka piti tästä laulusta. Täytyy tosin myöntää, ettei korvani lattarisoundeista välttämättä osaa erottaa tuota viekottelevaa kosiskelevasta, mutta ehkä sillä asialla ei edes ole väliä kun homma kerran toimii.

Yksi vuoden 1999 suosikkialbumeistani on sikäli hauska tapaus, että "Giving The Game Away" on Thunderin tuotannossa niin aliarvostettu levy, että se välillä jää pois jopa diskografioista ja vastaavista, eikä bändi itsekään taida arvostaa sitä kovin korkealle - mutta minulle se kolahtaa kuin puuro hullulle. Osittain, koska tykkään Thunderin soundista niin, ja osittain, koska tämä levy osaa kuulostaa myös epätyypilliseltä ollakseen sitä klassista hard rockia - tässä on myös poppia, jousia, funkia ja vaikka mitä.

Perustana on silti hyvin sävelletty, soitettu ja laulettu vanha kunnon rock - soundi jonka kulmakiviä olivat vaikkapa Deep Purple, Free ja Ufo 1970-luvulla. Thunderin biisit ovat hyviä, soolot maltillisia, ja laulusolisti Danny Bowes on yksi genren parhaista. Biisilistassa esim. "Rolling The Dice" ja "Time To Get Tough" edustavat perinnejyräystä, "Play That Funky Music" on sitä itseään - vanhan Black Cherry-hitin versiointi, nimibiisissä on jotain loppuajan beatlesmaista, "All I Ever Wanted" on klassinen hardrockballadi, muta varsinainen tyrmäys on "`Til It Shines", varovaisesta alusta kunnon hymniksi kasvava tilitys maailman ja kateuden turhuudesta.

Ja Thunderin koko tuotanto - 25 vuoden ajalta - kestää kuuntelua sekin; juuri tämän albumin jälkeen bändi pani hetkeksi pillit pussiin, vain palatakseen 2000-luvun alkupuolella kehiin omalla levymerkillään. Homman nimi on vieläkin sama, mutta muutamat bändin albumeista ovat harmittavan vaikeita saada käsiinsä. Ote ei ole lipsunut - tänä vuonna ilmestynyt kymmenes studioalbumi "Wonder Days" saattaa olla yhtyeen paras levytys. Ainakin seuraavaa albumia odotellessa...