337. Melissa Etheridge: Lucky (2004): Hienon uran tiivistelmä

Olisiko siitä nyt viisi-kuusi vuotta, kun hankin ensimmäisen Melissa Etheridge-levyni, jonka jälkeen sattui ns. kolahdus. Olen jo aikaisemmin (täällä ja täällä) todennut olevan hämmästyttävää, että hänen musiikkinsa meni minulta ohitse neljännesvuosisadan ajan, joten ei siitä sen enempää. Olen myös hehkuttanut sitä, että hän periaatteessa löysi oman soundinsa jo ensilevyllään, ja on pysytellyt sille uskollisena - tuntumatta paikalleen jämähtäneeltä. Periaatteessa voisin kehua melkein jokaisen hänen levynsä täällä - miksi siis juuri "Lucky"?

Ehkä koska tämä jotenkin tuntuu kaikkein kokonaisvaltaisimmalta hänen levyistään. Tämä on tuttua kamaa heti ensitahdeista lähtien - "Lucky" on hyvin etheridgemäinen aloitus keskitempoineen, ilmavine soundeineen, komeine kitaroineen, tietenkin Melissan äänen kruunaamana, ja "This Moment" kuuluu samaan kategoriaan, mutta lisää dramatiikkaa. "If You Want To" riffittelee jo nopeammin, ja Melissa käyttää alarekisteriään säkeistöissä. "Breathe" on avoimen maantien hymni, jonka tahtiin voi nähdä stadionillisen ihmisiä keinuvan, ja räkäisen basson ja nykivän kompin maustama "Secret Agent" lähentelee jo hard rockia.

"Will You Still Love Me" antaa jo ymmärtää hempeämmänkin tyylin saavan sijansa tällä levyllä, ja pianovetoinen "Meet Me In The Dark" lunastaa balladiodotukset komeasti. Melissan laulu pääsee jälleen oikeuksiinsa - yksi vertailukohta voisi ehkä olla Bonnie Raitt. "Giant" on melkein hänen koko kataloginsa raskain rockriffittely, kun taas "Come On Out Tonight" on semiakustisesti funkahtava menopala, jonka väliosa vie ajatukset melkein sirkukseen. Kitarointi on taas maukasta, viemättä liikaa tilaa.

Taas kerran tuli kehuttua likimain koko levy raita raidalta, eikä syyttä. Jos jostakin syystä haluat tyytyä hyllyssäsi vain yhteen Melissa Etheridgen levyyn, tämä voi olla hyvä ehdokas - mutta toisaalta lähes kaikki ovat lähes yhtä hyviä kuin tämä. Ilmeisesti joudun vielä palaamaan niihinkin teoksiin, joita en ole vielä täällä esitellyt...

281-282. Melissa Etheridge: Never Enough (1992) & 4th Street Feeling (2012): Ajassa ja ajatonta

Mitä pitäisi ajatella artistista, joka periaatteessa kuulostaa samalta uransa alkupäässä (tässa tapauksessa kolmannella albumillaan) ja vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin? Se riippunee osittain siitä, mitä mieltä itse sattuu olemaan ko. artistista, mutta ainakaan tässä tapauksessa se ei ole mikään ongelma. Melissa Etheridge löysi äänensä jo uransa alkuaikoina, ja hänen soundinsa on pysynyt tuoreena trendeistä riippumatta. Minun on tosin myönnettävä, etten ollut itse kärryillä vielä vuonna 1992 - mutta kun nyt olen kuunnellut hänen tuotantoaan ehkä kolmen vuoden ajan, olen kohtuullisen varma siitä, että "Never Enough" olisi iskenyt jo tuoreeltaan.

Sillä on ajaton soundi - ilmavaa, kitaravetoista rockia, jota välillä maustetaan koskettimin, mutta joka kokonaisuutena esitetään aika pienellä combolla. Välillä - kuten ovelassa "2001":ssä - soundi saa moderneja sävyjä, jotka eivät kuitenkaan varasta päähuomiota. Sillä on hyviä sävellyksiä - enimmäkseen mollivoittoisia; Etheridge kuuluu niihin säveltäjiin, jotka hallitsevat alakulon sortumatta siinä rypemiseen tai itsesääliin. Biisit kuten "Dance Without Sleeping" tai "Keep It Precious" ovat miltei hymnimäisiä, ne vievät ainakin minut mukanaan. Albumilta löytyy myös "tavanomaisempia" rockbiisejä, jotka nekin toimivat hyvin, esimerkiksi aloitus "Ain´t It Heavy".

Pääosassa on kuitenkin Melissan ääni - altto, joka on välillä karhea, välillä hellä, ja joka jotenkin laulaa itsenä suoraan minun hermooni. Se on jotenkin yhtä tekstien kanssa - ja ehkä yksi syy siihen, miksi tämä levy on niin hermolla, on se, että hän ilmeisesti juuri sen teon aikana kamppaili kaapista tulon kanssa. Se on monelle vieläkin suuri kysymys, ja oli sitä vielä enemmän neljännesvuosisata sitten.

Ja Melissa Etheridge on vieläkin voimissaan. Hänen toistaiseksi toiseksi uusin albuminsa, "4th Street Feeling", ilmestyi suurin piirtein juuri silloin kun itse hurahdin hänen musiikkiinsa - ja ilokseni se toimii ihan yhtä hyvin kuin suuret edeltäjänsä. Soundi on yhtä maanläheinen, ja sävellykset ja sanoitukset samankaltaisia hieman lakonisia kertomuksia maanteiltä, varjoista, klubeista, takapihoilta... lähdöistä, jäähyväisistä. Voisi tietysti ajatella hänen jämähtäneen paikoilleen, mutta sekään ei ole totta - esim. tätä albumia edeltänyt "Fearless Love" on huomattavasti miedompi tapaus.

Ehkä tässä on keski-iän mukana enemmän kokemusta, lakonisempaa kerrontaa, bluesia. Tämä on paikoitellen ihan sitä itseään, vaikka muoto ei ole sidottu kahdentoista tahdin perinteeseen. Laulut kuten "Kansas City", nimikappale ja "A Disaster" ovat kuin räätälöityjä öisille maanteille. Ja ennen kaikkea ääni on entisensä - lisättynä 20 vuodella elämää, sen suruja ja riemuja. Tämän päivän musiikkimaussani Melissa Etheridge kuuluu huippuihin - hänen musiikkinsa on todellakin sekä ajassa kiinni että ajatonta.

268. Melissa Etheridge: Breakdown (1999): Äänen vietävänä

Olen aina pitänyt hyvistä lauluäänistä, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nimenomaan hyvistä naispuolisista laulajista. Melissa Etheridge on tehnyt levytysuraa jo liki 30 vuoden ajan, ja vaikka joskus olenkin hypistellyt jotakin hänen albumiaan, olen vasta viime vuosina hoksannut miten hyvää musiikkia hän tekeekään, lähtökohtana upea lauluääni mutta sen lisäksi myös sekä sävelkynä että biisin mittaisten tarinoiden kertomisen taito.

Esimerkeistä parhain on tämä albumi, joka upean laulun lisäksi on täynnä maukasta soittoa hyvin tuotettuna, samalla kun Melissan biisitkin ovat hyviä ja välillä loistavia. Pidän myös siitä, että tämä on periaatteessa kitaravetoista musiikkia, mutta dynamiikka ja sävyt ovat etualalla - tätä voi sekä huudattaa että kuunnella yön hiljaisuudessa; sovittajalle täytyy antaa täydet pisteet. Menevämmät vedot niinkuin "Into The Dark" ja "Mama I'm Strange" toimivat hyvin, samoin midtempokappaleet kuten nimibiisi, mutta tunnelma tiivistyy entisestään bluesimmilla/hitaammilla esityksillä kuten "My Lover".

Jotenkin tämä levy - niinkuin muutkin kuulemani Melissa Etheridgen teokset - onnistuu yhdistämään aivan perustavaa laatua olevat perusrockin ainesosat kokonaisuudeksi, joka on huomattavasti enemmän kuin osiensa summa, tärkeimpänä osasyynä juuri hänen upea äänensä. Ja kun tähän mennessä olen kuullut lähinnä hänen uransa ääripäitä - tämän, uran puolivälistä olevan levyn lisäksi kaksi ensimmäistä ja sitten uusimman, ja olen pitänyt kaikista, on johtopäätös että minun ilmeisesti pitää hankkia kaikki muutkin.