288-289. John Mellencamp: The Lonesome Jubilee (1987) & Mr. Happy Go Lucky (1996): Pieni suuri amerikkalainen

John (Cougar) Mellencampin levytetty tuotanto viimeisen noin neljänkymmenen vuoden ajalta taitaa kuulua rockhistorian tasaisimpiin - jopa niinkin, että jälki on ollut tasaisen vahvaa, mutta osittain koska hänen musiikkinsa ei hirveästi tuntuisi muuttuneen vuosien mittaan, vaan on aina kuulostanut aika samanlaiselta. Tietyt asiat ovatkin pysyneet samoina - miehellä on hyvä ääni ja ihan kohtuullinen sävelkynä, eikä soundimaailma koskaan ole ollut liian täyteen pakattu - mutta kehitystä ja erojakin löytyy.

Hänen 80-luvun tuotannostaan minun korvissani kärkeen kiilaa "The Lonesome Jubilee", joka oli nimenomaan perinteisiin nojaavan rockin taistelujulistus kasarisoundia vastaan; ilmavan äänikuvan mukava mauste on viulu, ja bändi osaa sellaisen liidon, jonka avulla luodaan esim. autostereoon sopivia klassikoita. Hittibiisi "Paper In Fire"on hyvä esimerkki siitä, miten sähköllä ja ilmavuudella rakennetaan dynamiikkaa.

Levyn huippukohta löytyy B-puolen alusta; ensin melkein hymnimäinen "We Are The People", jota voisi pitää melkein poliittisena julistuksena jolla vain on hävyttömän hyvä sävelmä, ja sitten tavallisten ihmisten ahdingosta kertova "Empty Hands", joka laulaa suohon vaikkapa Bon Jovin tarinan Tommysta ja Ginasta aika lailla 6-0. Jonkun mielestä Mellencamp ehkä julistaa liikaa - mutta paatos ja rock kuuluvat yhteen, ja hän on paitsi laulanut epäkohdista myös esim. järjestänyt tukikonsertteja.

90-luvulla rima pysyi korkealla; toisaalla kehutun "Human Wheelsin" ohella minun suosikkialbumini on "Mr. Happy Go Lucky", jota kriitikot ilmeisesti pitivät jonkinlaisena välityönä - mutta se ei minua haittaa. Tämän albumin soinnillinen juju ovat ysärimäisesti liikkuvat tanssiskeneä lainaavat rytmiraidat, jotka tekevät äänikuvasta ehkä hänen levyistään erikoislaatuisimman. Se ei kuitenkaan kätke sitä tosiasiaa, että biisit toimivat; pieniä sovituksellisia jippoja on muutenkin tavallista enemmän, mutta pohjana ovat silti hyvät sanat ja sävelet.

Biisit kuten "Just Another Day", "Jerry", "This May Not Be The End Of The World" ovat enimmäkseen keskitempoisia tarinoita elämästä ja ihmisistä - levyn kruunu on "The Full Catastrophe", johon on vielä löytynyt loistava riffi joka tarttuu kuin tauti. Ajastaan kertovien sovitusten voisi ajatella jotenkin tekevän tästä albumista helposti vanhentuvan - mutta minun korvissani se tuntuu tuoreelta vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Tarinat ovat tällä kertaa enemmän henkilökuvia, mutta ne rakentavat samaa suurta kuvaa Amerikasta kuin hänen vanhemmat, avoimemmin poliittiset levytyksensä.

Sama ajatus jatkuu hänen tämän vuosituhannen tuotannossaan, mutta se on toinen juttu. Tämä pieni suuri amerikkalainen on tavallaan yksi aikansa ja genrensä suurimmista kansakunnan kuvaajista, vaikka ei aina pidäkään melua itsestään tai vaikkapa maalaa räikein värein - mutta sanoma menee perille.

Maailman paras levy 1987

On artisteja, joiden ura on alati uusien näkökulmien etsimistä, eri soundien kokeilemista ja muunlaista muuttumista ja vaihtelua - ja sitten on artisteja, jotka periaatteessa aina kuulostavat samalta. Vaikka ensinmainitut ovat yleensä mielenkiintoisempia tapauksia - sanotaan nyt vaikkapa Van Morrison, Paul Simon tai kotimaisista Dave Lindholm, on myös toisessa ryhmässä sellaisia, joiden linja pitää koska taso on vuosikymmenestä toiseen korkea. Yksi tällainen tyyppi on John (Cougar) Mellencamp, joka on 80-luvun alusta lähtien tehnyt periaatteessa samankuuloista musiikkia - maanläheistä jenkkirockia, jonka teemat pyörivät tavallisten amerikkalaisten elämien ympärillä.

Yksi hänen parhaista levyistään on vuonna 1987 julkaistu "The Lonesome Jubilee", joka kulkee kuin juna, kaikkein kirkkaimpana helmenään ohjelmajulistus "We Are The People", joka majesteetillisen sävellyksen ja ilmavan sovituksen turvin lupaa tukea niille, joiden usko horjuu amerikkalaista unelmaa tavoitellessa. Joku voisi haukkua tekstiä pateettiseksi, mutta minusta se on nostattava - ja apuna on tietenkin Mellencampin miellyttävän käheä ääni ja kohtuullisen lakoninen esitystapa.

Jos taas Mary Coughlania yrittäisi lokeroida, hän sopisi paremmin etsijöiden joukkoon, koska hänen levytysuransa on sisältänyt kaikenlaista, folkista jazziin ja kabareemusiikista bluesiin, yhdistävänä tekijänä hänen ihana, "elämänmakuinen" äänensä. Hänen kakkosalbuminsa "Under The Influence" on oikeastaan läpileikkaus kaikista näistä tyylilajeista, ajattomasti mutta ajassa kiinni sovitettuna ja tuotettuna. Kohokohtia on levy täynnään - raukea "Ice Cream Man", herkkä jousitaustainen "Fifteen Only", popballadi "AWOL", säkkipillivetoinen nopea versio "Ride On"-biisistä, joka on täysin toisenlainen kuin Christy Mooren ehkä tunnetumpi versio, mutta yhtä hyvä.

Tunnelmat vaihtelevat siis, mutta Maryn savuinen ääni ja ihana iirikorostus sitovat esitykset yhteen. Käsittääkseni hänen elämäänsä ainakin ajoittain on kuulunut päihteitä ja muitakin ongelmia yli oman tarpeen - vaikka sitä ei tietenkään voi kenellekään toivoa, tai laskea hienojen tulkintojen edellytykseksi, hänen tapauksessaan ne kuuluvat jonkinlaisena uskottavuutena. Olen kuullut myös joitakin hänen myöhäisempiä levytyksiään, mutta jostakin syystä ne eivät ole korvissano nousseet tämän ja tätä edeltäneen esikoislevyn "Tired & Emotionalin" tasolle - vaikka ne ehkä ovat olleet jopa linjakkaampia kokonaisuuksia.

Kaiken lisäksi hankin tämän albumin aikoinaan yhdestä 80-luvun suosikkilevykaupastani, Turun Yliopistonkadulla sijainneesta Levymyynnistä, josta saattoi löytää melkein minkä tahansa lätyn - klassisesta punkkiin, kaikkien populaarimusiikin alalajien kautta. Yläkerran rockpuolen hyllyt olivat ainakin tämän popharrastajan mielestä yksi kaikkein parhaista selailukokemuksista - joskin voi olla, että itsekin turhan usein kannoin roposeni Anttilan alelaareihin.

23. John Mellencamp: Human Wheels (1993): Ei pelkkä köyhän miehen Springsteen

John Mellencamp, Cougarinakin aikanaan tunnettu, on jostain syystä saanut koko uransa ajan kärsiä siitä, että vähän samantyyppistä musiikkia, amerikkalaista perusrockia höystettynä sosiaalisilla kannanotoilla ja katuromantiikalla, on esittänyt muuan Springsteenkin. Kun Bruce vielä aloitti hiukan aikaisemmin, ja Keskilännen sijaan tulikin urbaanimmasta ympäristöstä, on nokkimisjärjestys ollut selvä.

Se ei tarkoita sitä, että Mellencampin tuotanto millään tavalla häpeäisi Springsteenin tai kenenkään muun pitkän linjan rocktähden rinnalla. Päinvastoin miehemme on 80-luvun puolivälistä lähtien tehnyt kymmenkunta keskimäärin hyvää albumia, joista pari kolme on jopa loistavaa, ja tämä niistä minun suosikkini. Jos esim haluaisi tehdä itselleen pitkän matkan autoilun soundtrackin yhden ainoan artistin musiikista, olisi John Mellencamp hyvä valinta – tämä lienee jonkinlainen musiikin ”amerikkalaisuuden” mittari?

Yksi asia joka minua hänen musiikissaan miellyttää, on napakka mutta samalla ilmava sointi – hänen rockinsa ei tarvo maan mudassa vaan liitää sen yllä, bändi soi napakasti ja sopivan vaihtelevasti, käyttäen mm. viulua mausteena. Mukana on häivähdys countrya tai folkia, joskus soi blues tai soul. Sävellykset ovat useimmiten hyviä – mollisoinnut soivat suomalaisen korvaan miellyttävästi, ja vaikka kyseessä ei ole mikään Nobelrunoilija, saa hän aikaan tuokiokuvia jotka jäävät mieleen. Ja hänen käheä, hillitty mutta jäntevä äänensä kruunaa esitykset.

Tämän levyn kohokohtia ovat ehkä kaikkein kaihoisimmin soiva nimikappale, samaan muottiin tehty ”Suzanne And The Jewels” sekä Janis Ianilta lainattu ”To The River”, jonka sävellys tosin sekin voisi yhtä hyvin olla Mellencampin kynästä. Kaikkein paras biisi on silti ”Sweet Evening Breeze”, joka dynaamisesti, välillä melkein kuiskaten mutta välillä säröisemmin, piirtää kuvan sattumalta uudelleen toisensa kohtaavista entisistä teinirakastavaisista tavalla, joka jättää kuulijan odottamaan jatko-osaa.