295. Elton John: The Diving Board (2013): Popin oikea kuningas?

Elton Johnin musiikkia olen kuullut aina, lapsuuden radiomuistoista asti, ja kuunnellut aktiivisesti tämän vuosituhannen alkupuolelta, kun "Music From The West Coast" ja "Peachtree Road" vakuuttivat minut siitä, että vanhalla hittimaakarilla oli vielä virtaa jäljellä, vaikka kaiken maailman leijonakuningastunnarit vähän usko(ttavuutt)a söivätkin. Jo kymmenisen vuotta sitten otin haltuun hänen alkuaikoijen klassikkoalbuminsa, ja sittemmin olen todennut myös uudemman tuotannon sisältävän aika monta helmeä - jos kohta harvemmin albumin mitalta.

Ja sitten mies teki tällaisen tempun. "The Diving Board" on sarjassaan aika täydellinen tapaus: miehemme säveltää hienoja biisejä, joihin Bernie Taupin kirjoittaa toimivia sanoituksia. Piano "sooloinstrumenttina" on tänä päivänä melkeinpä virkistävä poikkeus, ja bändi soi sävykkäästi, mausteita pelkäämättä mutta myöskään liioittelematta. Ja laulajana Elton on vanhemmiten yhä parempi - hän tietää voimavaransa mutta myös rajoituksensa, ja toimii niiden puitteissa.

Tämä on ehkä tyypillistä Elton John-levyä hieman melankolisempi, mutta se sopii minulle erinomaisesti. Aloitus, pelkän pianon säestämä "Oceans Away" on hieno, mutta sitä seuraava keskitempoinen "Oscar Wilde Gets Out" vetävine teemoineen jopa loistava. Koko levyn kohokohta on majesteetillinen "Home Again", jonka voisi kuvitella ääniraidaksi monenlaisten tuhlaajapoikien palaamisille. Muitakin hyviä esityksiä on albumi pullollaan - jopa kolme instrumentaalista välisoittoa menee muun musiikin mukana, vaikka ne eivät ehkä taidemusiikin huippusaavutuksia olekaan.

Yksi tämän levyn vahvuuksista on se, että se ei ole soundeiltaan missään ajassa kiinni - se olisi voinut ilmestyä yhtä hyvin vaikkapa noin 1975 miehen pitkän hittiputken jatkeena - mutta ehkä siitä silti huokuu jonkinlainen elämänkokemus, jota ei alle kolmikymppinen poppari olisi osannut saada aikaan, tai nuori kuuntelija arvostaa. Mutta viisikymppiselle popnörtille tämä on mannaa, ja Elton John saattaa elämäntyönsä ja elossa ellei peräti nousussa olevan luomisvoimansa vuoksi olla jopa popin oikea kuningas.

102. Elton John: Peachtree Road (2004): Ei olisi uskonut...

Elton John ei aikaisemmin oikein kuulunut musiikilliseen arvomaailmaani, mutta onnistui silti hiipimään tajuntaan vähän salavihkaa. Jossakin vaiheessa totesin, että monet lapsuudestani muistamani iskelmäesitykset olivat suomennoksia hänen tekeleistään - "Maalaismaisema", "Krokotiili-rock", mitä niitä nyt olikaan - ja joskus kahdeksankymmentäluvulla totesin "Blue Eyesin" olevan periaatteessa ihan pätevä balladi mutta aivan liian lipevää kamaa minulle, mutta esim. kokonaista lättyä hänen tuotoksiaan en ollut kuullut ennen 2000-lukua. Nykyisin hänen laulujaan ovat kyllä sitten jo tulkinneet monetkin osaajat - mm. Bettye Lavette, varsin järisyttävin tuloksin, mutta luulin hänen omien tulkintojensa olevan yhdentekeviä.

Ja sitten jätkä yllätti. Jo "Songs From The West Coast" oli hieno levy, mutta tämä vasta iski. Hän on tietenkin ensi kädessä tunnelmoija, eli ohjelma on vieläkin balladipainotteinen - mutta "Freaks In Love" ja etenkin "My Elusive Drug" ovat niin hienoja esityksiä ettei paremmasta väliä, ja esimerkkejä on muitakin. "They Call Her The Cat" on menopalana pätevä, ja esim. "Porch Swing In Tupelo" sellaista americanaa, ettei vanhaa kunnon Reginaldia britiksi luulisi.

Osa sävelmistä on ehkä hieman tavanomaisia, mutta soitto ja sovitukset toimivat - tässä on trendien jahtaamisen sijaan löydetty se ajattomuus, jota itse huomaan koko ajan arvostavani yhä enemmän. Ja kun kynässä on vanha taistelupari Bernie Taupin, tietää että tekstipuoli on hanskassa - sekä aiheskaala että ilmaisu ovat laaja-alaisempia ja värikkäämpiä kuin useimmilla muilla popartisteilla. Kun tähän vielä lisätään se, että Elton John on ihan kelpo laulaja vaikka ei mikään pavarotti olekaan, tämä levy sopii viittäkymmentä lähestyvän rockkuluttajan korvaan oikein hyvin.

Ja sitä paitsi myös tämän levyn seuraaja, "The Captain And The Kid" on hyvä. Nämä kolme levyä ovat niin vakuuttava kokonaisuus, että itsekin olen lainaillut miehen 70-luvun alkupuolen klassikoita - ja tykännyt niistäkin.