304. Graham Parker And The Rumour: Stick To Me (1977): Se toinen vihainen nuori mies

Graham Parker, se toinen vihainen nuori mies, pääsi aikoinaan livahtamaan minulta ohitse, vaikka seurasin sitä toista, eli Elvis Costelloa, ja tuttavapiirissänikin oli samansuuntaisia kiinnostuksen aiheita. Joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa tulin tsekanneeksi hänen senhetkisiä uusia levytyksiään, ja pidin niistä, mutta vasta pari vuotta sitten tulin sitten hankkineeksi hänen ensimmäiset levynsä. Parkerin musiikissa kohtaavat parhaimmillaan vimma, sosiaalinen kritiikki, romantiikka, soul, rock, soiton riemu ja lyyrinen taito - eikä hän ole mitenkään toivoton laulajakaan. Minulla on nyt hyllyssäni hänen seitsemmän ensimmäistä albumiaan, pidän niistä kaikista - mutta tämä kolmonen eli "Stick To Me" on korvissani kaikkein paras.

Pidän ensinnäkin The Rumourin soundista - se on jäntevä, sielukas, svengaava, taloudellinen mutta täyteläinen. Perinteinen äänikuva, jämäkkä komppi, koskettimet - esimerkiksi "Thunder And Rain" on aika lailla täydellinen myöhäisen 70-luvun äänimaailman esimerkki. Sama bIisi on hyvä esimerkki Parkerin laulutaidosta - hänellä ei ole maailman suurinta ääntä, mutta hän käyttää sitä tehokkaasti. Hän on oiva säveltäjä, mutta ei pelkää covereita - "I´m Gonna Tear Your Playhouse Down" on hieno tulkinta, joka laajentaa soulin äänikuvaa hieman, hienoin tuloksin. "Problem Child" hakee tukea reggaen suunnalta, kun taas "New York Shuffle" on loistava perinteinen vauhtiraita - ja niin edelleen.

"Stick To Me" kantaa sikäli klassisen popin perinteitä ylväästi, että materiaali on vaihtelevaa mutta silti tunnistettavasti yhtä kokonaisuutta. Suurin osa biiseistä mahtuu kaiken lisäksi kolmen minuutin muottiin - mutta seitsenminuuttinen "Heat In Harlem" toimii sekin, vaikka onkin vähän outo ilmestys levyllä, joka kai jollakin Tavalla lasketaan kuuluvaksi ns. uuteen aaltoon. Toisaalta tuo määritelmä jo alusta alkaen mahdutti sisäänsä aika monenlaista musiikkia, ja monenlaisia tekijöitä.

Osa heistä on jo aikaa sitten painunut unholaan, mutta Graham Parker on vieläkin voimissaan - olen kuullut myös jonkun hänen uusimmista levyistään, ja se puolusti hyvin paikkaansa päivän tarjonnassa. Ehkäpä hän ei enää ole vihainen nuori mies, mutta enpähän ole sitä itsekään. Sen sijaan hyvät, ajattomat (tulihan se sieltä!) musiikkielämykset ovat aina paikallaan. Tämä levy on sellainen, ja Parkerin tuotannossa niitä on muitakin. Pitäisikin vähän täydentää kokoelmaa...