Jos olet seurannut tätä blogia kauan tai joskus plarannut sitä taaksepäin, olet varmaankin huomannut John Hiattin kuuluvan suurimpiin suosikkeihini - itse asiassa siitä on nyt 31 vuotta ja risat, kun tiemme ensi kertaa kohtasivat, ja vieläkin hänen uudet levynsä kuuluvat ns. pakollisiin tsekkauksiin. Ja tästä levystä se lähti. Vuonna 1985 musiikkimakuni oli aika lailla taaksepäinkatsovaa, koska sen hetken kevyt musiikki useimmiten kuulosti aika hirveältä; olin juuri löytänyt bluesin ja soulin, ja toisaalta monet 70-luvun suuruudet kansoittivat levyhyllyäni. Jostain syystä tulin sitten kuulleeksi tämän levyn, ja se kolahti.
Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli John Hiattin lauluääni - persoonallinen, sävykäs, sielukas. Sitten tajuntaan iskostuivat hänen kappaleensa - tekstittäjänä hän oli tähän aikaan ehkä vihaisimmillaan, ja sävellyksetkin toimivat oikein hyvin. Soundipolitiikka oli ehkä hieman hittihakuista, mutta toisaalta monipuolisempaa kuin suurimmalla osalla valtavirran poplevyistä, joten sekään ei haitannut menoa.
Huippukohtia on useampia. Voimakas aloitus "The Usual", sielukas "Living A Little, Laughing A Little", velmu "She Said The Same Things To Me", funkahtava nimibiisi, kevyen nyrjähtänyt "Number One Honest Game"... melkein jokainen kappale on kohokohta sinänsä. Aikanaan sen "hitti", iso
balladi "When We Ran", tuntui jopa hieman pliisulta - mutta nykyisin se nousee melkein kärkeen. Se saattaa tosin johtua siitä, että se on soinniltaan ajattomampi kuin levyn nopeammat biisit - jos joku asia nyt pistää korvaan, se voisi olla tuotannon lievä aikasidonnaisuus.
Siinä asiassa Hiatt ei tosin ole yksin - aika monet sen aikakauden levyistä ovat minun korvissani nykyisin melkein kuuntelukelvottomia, vaikka eivät mitään pintapoppia olisikaan. Hiattin kohdalla ryhtiliike alkoi jo seuraavasta albumista (lue lisää täällä), ja se jatkuu tietääkseni vieläkin.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti