318. Phil Collins: Face Value (1981): Pauketta ja hyminää

Phil Collins on monipuolinen mies. Progeikoni, tanssittaja, laulaja, rumpali, nyt viimeksi Motown-coveristi. Tuon ikonistatuksen vastakohtana hän on myös monille aika lailla turhakkeen perikuva. Minusta hän on OK, hän on eri kokoonpanoissa tehnyt aika paljon hyvää musiikkia, jos kohta myös aika paljon aika yhdentekevää sellaista. Minun maailmaani hän ilmestyi, kun kaverini aikanaan hankki Genesiksen "And Then There Were Three"-LP:n, ja minä siitä vakuuttuneena juuri ilmestyneen "Duke":n. Eli kun "Face Value" pullahti maailmaan, sekin oli helppo ostopäätös.

Ja se on minun kuulemistani Collinsin laulamista levyistä ehkä paras. Se on jännittävä sekoitus hänen eri tyylejään - osa materiaalista voisi olla Genesistä, mutta toisaalta hänen versionsa Dukelta löytyvästä "Behind The Lines"-hitistä viittaa jo souliin - ja on samalla yksi tämän levyn kohokohdista. Haikea "The Roof Is Leaking" taas ammentaa folkista - en tunne Gabrielin ajan Genesistä tarpeeksi tietääkseni, onko sekin Collinsille tuttu temppu, mutta lopputulos on hyvä. Ylipäätänsä levyn äänimaailma on siis mielenkiintoinen sekoitus, ja soitto ja sovitukset toimivat kautta linjan hyvin. Tekijätkin ovat käsittääkseni kohtuullisen kovaa kaartia, joten se ei sinänsä ole ihme.

Tunnelmapaloista voi mainita vaikkapa "If Leaving Me Is Easy":n, jossa Collinsin äänenkäyttö toimii harvinaisen hyvin. Hän ei minusta ole maailman suurin laulaja, pikemminkin jonkinasteinen hymisijä, mutta tuntee mielestäni rajoituksensa ja osaa yleensä sijoittaa itsensä ääniympäristöön kohtalaisen onnistuneesti. Ja tietenkin pitää mainita mammuttimainen "In The Air Tonight", joka varmaankin on rakennettu rockhymnien käsikirjan ykkösohjeen mukaan. Kun rummunpauke alkaa, ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua - itse asiassa jossakin vaiheessa tuntui, kuin musiikillinen 80-luku kaikkine äänimaailmallisine haasteineen olisi alkanut tästä, mutta itse biisi ja sen tulkinta ovat komeita.

Collinsin myöhempi tuotanto ei ole minua juurikaan koskettanut, joskaan en enää välttele sitä aktiivisesti, niinkuin tuli tehtyä "No Jacket Required"-levyn ja miehen lopullisen megatähteyden jälkeen. Myös Genesis hiipui yhdentekevyyteen 80-luvulla, mutta tämän levyn hohtoa se ei vähennä - itse asiassa tämä myös osuu ajallisesti siihen osaan Genesiksen uraa, jonka itse tunnen parhaiten ja josta pidän eniten.