316. Jethro Tull: Stormwatch (1979): Uusia tuulia haistelemassa

Tämä on ensimmäinen itse ostamani Jethro Tull-levy, ja pelkästään siitä syystä minulle rakas - mutta se on myös musiikillisesti tärkeä osa tämän monimuotoisen orkesterin ja johtohahmo Ian Andersonin matkaa. Ennen tätä olin kuullut ensinnäkin "Songs From The Wood"-albumin, joka kuuluu omien musiikkimieltymysteni kärkikymmenikköön ei vain JT:n osalta, vaan ylipäätänsä, ja joka on yhtyeen ehkä folkvaikutteisin teos, sekä heti "Stormwatchin" jälkeen tulleen "A"-levyn, jonka kai alunperin piti olla Andersonin sooloalbumi, ja jonka elektroninen sointi oli jonkinasteinen irtiotto.

"Stormwatch" sopii itse asiassa aika hyvin näiden kahden väliin - siinä on selvästi sähköisempi sointi kuin Jethro Tullin aikaisemmassa tuotannossa, ja vaikka selviä folkvivahteitakin on, jotkut sen biiseistä kävisivät jopa jonkinlaisesta AOR-hard rockista. Siinä mielessä tämä levy on oikeastaan pelinavaus 80-90-luvun tuotantoon; "Something´s On The Move" kulkee vetävän riffin ympärillä, mutta sävel on tuttua Andersonia. "Orion" taas on jotenkin töksähtelevä, mutta silti dynaaminen ja melodinen esitys. Tässä vaiheessa täytyy myös mainita yksi suosikkikitaristeistani, Martin Barre; tavallaan tämä levy on enemmän kitaran juhlaa kuin aikaisemmat Tullit, trendi josta 80-luvun loppupuolella tuli melkein tavaramerkki.

Materiaali on tutun monipuolista; folk-Jethro elää ja voi hyvin biiseissä kuten "Dun Ringill" ja etenkin kaunis "Home", ja yhtyeen eepokset saavat jatkoa majesteetillisessa "Dark Ages":issa sekä "Flying Dutchman":issa, joka ehkä kuitenkin hieman hajoaa käsiin. Levyn päättävä instrumentaali "Elegy" on jälleen muistutus siitä, miten Ian Andersonin musiikillinen visio yhtä hyvin olisi voinut toteutua klassisen musiikin parissa - asia, josta uusi "String Quartets"-albumi on oiva esimerkki.

Koska Jethro Tull tuli elämääni herkässä 16 vuoden iässä, ja samalla saavutti jonkinlaisen suosikkiartistiaseman edellisten suursuosikkien Beatlesin ja Queenin rinnalla, se myös vahvisti uskoani siihen, että hyvän popmusiikin pitää olla monipuolista. Kaikkein parhaita artisteja ovat ne, joista ei koskaan oikein tiedä - jotka periaatteessa voivat seuraavaksi keksiä mitä tahansa, mutta silti ovat aina tunnistettavissa. Ja se määritelmä sopii tähän bändiin oikein hyvin.