Monet tämän päivän musiikillisista suosikeistani ovat yhtyeitä tai artisteja, joiden suuruuden päivät ovat jo liki esihistoriaa, mutta jotka vielä porskuttavat - ja joissakin tapauksissa vain parantavat juoksuaan. Hauskaa on joissakin tapauksissa se, että nämä comebackit itse asiassa ovat kestäneet kauemmin ja/tai tuoneet enemmän suosiota kuin itse suuruuden päivät aikoinaan. Yksi parhaista esimerkeistä taitaa olla Aerosmith. 1970-luvun klassikkolevyjen ja huuruisten vuosien jälkeen bändi palasi kehiin alkuperäiskokoonpanossaan 1985 tällä levyllä, joka katosi aika lailla jäljettömiin - noustakseen vain takaisin parrasvaloihin ja todelliseen supertähteyteen pari vuotta myöhemmin Run-DMC:n ja "Permanent Vacation"-albumin myötä.
Myöhempi ura, nousuineen ja laskuineen, on kuitenkin toinen juttu - minua viihdyttää enemmän tämä "Done With Mirrors". Mikä tässä on niin hyvää? Itse asiassa ensinnäkin se, että tämä on nimenomaan sitä perus-Aerosmithiä, joka sittemmin välillä hävisi popmusiikin ja pintakiillon alle (joskin Steven Tyler & co hoitavat senkin puolen suvereenisti - mutta se on siis toinen juttu). Tämä on vetävien komppien, antaumuksellisen laulun, terävän sooloilun ja svengaavien riffien juhlaa. Ns. raskaan rockin alalla ei ole montaa orkesteria, joiden soitto vipatuttaa puntteja tämän bändin lailla.
Yhdeksän biisin kokonaisuus on itse asiassa aika tasavahva - juuri nyt hymyilyttää "Shame On Youn" keskitempoinen keinunta, mutta bluesahtava "The Reason A Dog" toimii yhtä lailla. Samaten jäntevä "Shela", joka on oiva esimerkki siitä miten rock voi toimia funkymminkin - sekin yksi nimenomaan Aerosmithin tavaramerkeistä jo alusta alkaen. Raivokkaat "Gypsy Boots" ja "Darkness" heittävät vielä yhden vaihteen silmään - rytmiryhmän ja kitaroinnin yhteispeli antaa musiikille sellaisen läsnäolon ja bändiyden tunnun, joka hiotummilta ja enemmän tuotetuilta levyiltä hiukan jää puuttumaan.
Erityismaininnan ansaitsee itse herra rock-kukko Steven Tyler; hän on ensinnäkin monipuolinen laulaja, jonka fraseeraus hakkaa monta suurikeuhkoisempaa ulisijaa, mutta ennen kaikkea varsinainen rock´n´roll-lyyrikko, jonka kaksi- ja monimielisyysarsenaali ja toisaalta tietynlainen filosofinen ote teksteihin on aika uniikki tässä uhoajien maailmassa.
Ja miten niin comebackien isoäiti? No, jo nuo "Pumpin" ja "Get A Gripin" megasuosion päivät olisivat riittäneet comebackien äidin arvonimeen - mutta se oli jo seuraava sukupolvi Aerosmithin paluuta. Jos tämä bändi nyt koskaan olikaan poissa - pihalla ehkä, mutta sekin kuuluu ns. toisiin juttuihin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aerosmith. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aerosmith. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 13. syyskuuta 2017
keskiviikko 16. syyskuuta 2015
Maailman paras levy 1997
Harvassa ovat ne yhtyeet tai laulajat, jotka ovat aina onnistuneet pitämään laatua korkealla - tavallisempaa on ehkä se, että käyrä nousee ja laskee. Jotkut kauan mukana olleet ovat ehtineet kokea montakin nousua ja laskua - ja niinpä esim. Aerosmith minun korvissani teki ainakin kolmatta nousuaan vuonna 1997. "Nine Lives" oli ehkä liian pitkä ja järkälemäinen klassikoksi, mutta sen sisältä löytyy haluttaessa oikein rautainen 35-minuuttinen perinteinen ilmaseppälevy.
Sen kruunaa hymnimäinen menopala "Taste Of India", joka minun korvissani nousee bändin klassioiden joukkoon. Hieno sävel, kruununa ylevä kertosäe, mukavat etniset väritteet, soitto joka kulkee kuin bakteeri Gangesissa - ja rakastettava renttu Steven Tyler, jonka ääni nykyisin kuulunee Unescon maailmanperintölistalle. Siitä syntyy mehevä musikaalinen curry, joka etenee vastustamattomasti.
Aerosmithin uralle mahtuu menestyksiä ja huteja monelle vuosikymmenelle, ja ainakin minusta heidän 80-luvun toinen tulemisensa (ja sitä seuranneet) on yhtä kiinnostavaa kuultavaa kuin 70-luvun kulta-aika. Monien mielestä hommaan tuli myöhemmin liikaa siirappia, mutta nämä jätkät hoitavat minun korvissani hitaat yhtä hyvin kuin nopeatkin. Samoin bändin viehättävä tapa sekoittaa heviinsä funkyjä elementejä toimii kuin väärä raha, vaikka olisikin juuri väärennös.
Aikuisiällä olen aika valikoiva radionkuuntelija, mutta lapsuudessani se oli mielestäni päällä aina, ja varhaisimmat musiikilliset muistoni ovat juuri 60- ja 70-lukujen taitteessa radiosta tulvinutta soittoa - Beatlesiä, suomalaista ja ruotsalaista iskelmää, ja joitakin muita ajan artisteja kuten Simon & Garfunkelia. Näin ollen Paul Simon on kulkenut mukanani "aina". Välillä meillä on ollut kriisimme - "Graceland" oli hänelle eräänlainen paluu, mutta minä en pahemmin välittänyt, mutta 1997 palasimme jälleen yhteen, ja nyt menee hyvin.
Syynä oli "Songs From The Capeman", joka sinänsä on sekä tyypillinen etä epätyypillinen Paul Simon-levy. Tyypillinen, koska musiikillinen kirjo on laaja, soundi korviahivelevä olematta ylimakea ja biisit hyviä - ja epätyypillinen, koska tämä siis on juonellinen tarina, musikaalin ääniraita, ja monilla kappaleilla on vierailevia laulusolisteja. Se on periaatteessa harmi, koska Simonin ilmeikäs lauluääni on yksi hänen musiikkinsa vahvuuksia, mutta toisaalta se tuo kokonaisuuteen vaihtelua. Samoin kielen vaihtaminen välillä espanjaksi viehättää.
Tarinasta ei sen enempää, koska se ei vaikuta musiikin kuunneltavuuteen, kuin että kertomus puertoricolaistaustaisen pojan, "myyttisen tappajan", elämästä New Yorkissa ja myöhemmistä vaiheista tehdään tavallaan musiikillisen matkan muodossa - latinorytmeistä poppiin, jopa kantrahtavaan sellaiseen, ja takaisin. Mukana on nimiä kuten esim. Los Lobos, ja pojan äitiä esittävän laulajan ääni on oikein hyvä.
Paul Simon on minusta hyvä etenkin siksi, että hän vielä parikymmentä vuotta tämän jälkeenkin yhä jaksaa estiä - koskaan ei oikein tiedä, mitä kuulee kun laittaa hänen uuden levynsä soimaan, mutta siitä voi olla kohtuullisen varma että pohjalla on hyvin sävellettyä, sovitettua, soitettua ja lauletua popmusiikkia. Se on aina hyvä asia.
Sen kruunaa hymnimäinen menopala "Taste Of India", joka minun korvissani nousee bändin klassioiden joukkoon. Hieno sävel, kruununa ylevä kertosäe, mukavat etniset väritteet, soitto joka kulkee kuin bakteeri Gangesissa - ja rakastettava renttu Steven Tyler, jonka ääni nykyisin kuulunee Unescon maailmanperintölistalle. Siitä syntyy mehevä musikaalinen curry, joka etenee vastustamattomasti.
Aerosmithin uralle mahtuu menestyksiä ja huteja monelle vuosikymmenelle, ja ainakin minusta heidän 80-luvun toinen tulemisensa (ja sitä seuranneet) on yhtä kiinnostavaa kuultavaa kuin 70-luvun kulta-aika. Monien mielestä hommaan tuli myöhemmin liikaa siirappia, mutta nämä jätkät hoitavat minun korvissani hitaat yhtä hyvin kuin nopeatkin. Samoin bändin viehättävä tapa sekoittaa heviinsä funkyjä elementejä toimii kuin väärä raha, vaikka olisikin juuri väärennös.
Aikuisiällä olen aika valikoiva radionkuuntelija, mutta lapsuudessani se oli mielestäni päällä aina, ja varhaisimmat musiikilliset muistoni ovat juuri 60- ja 70-lukujen taitteessa radiosta tulvinutta soittoa - Beatlesiä, suomalaista ja ruotsalaista iskelmää, ja joitakin muita ajan artisteja kuten Simon & Garfunkelia. Näin ollen Paul Simon on kulkenut mukanani "aina". Välillä meillä on ollut kriisimme - "Graceland" oli hänelle eräänlainen paluu, mutta minä en pahemmin välittänyt, mutta 1997 palasimme jälleen yhteen, ja nyt menee hyvin.
Syynä oli "Songs From The Capeman", joka sinänsä on sekä tyypillinen etä epätyypillinen Paul Simon-levy. Tyypillinen, koska musiikillinen kirjo on laaja, soundi korviahivelevä olematta ylimakea ja biisit hyviä - ja epätyypillinen, koska tämä siis on juonellinen tarina, musikaalin ääniraita, ja monilla kappaleilla on vierailevia laulusolisteja. Se on periaatteessa harmi, koska Simonin ilmeikäs lauluääni on yksi hänen musiikkinsa vahvuuksia, mutta toisaalta se tuo kokonaisuuteen vaihtelua. Samoin kielen vaihtaminen välillä espanjaksi viehättää.
Tarinasta ei sen enempää, koska se ei vaikuta musiikin kuunneltavuuteen, kuin että kertomus puertoricolaistaustaisen pojan, "myyttisen tappajan", elämästä New Yorkissa ja myöhemmistä vaiheista tehdään tavallaan musiikillisen matkan muodossa - latinorytmeistä poppiin, jopa kantrahtavaan sellaiseen, ja takaisin. Mukana on nimiä kuten esim. Los Lobos, ja pojan äitiä esittävän laulajan ääni on oikein hyvä.
Paul Simon on minusta hyvä etenkin siksi, että hän vielä parikymmentä vuotta tämän jälkeenkin yhä jaksaa estiä - koskaan ei oikein tiedä, mitä kuulee kun laittaa hänen uuden levynsä soimaan, mutta siitä voi olla kohtuullisen varma että pohjalla on hyvin sävellettyä, sovitettua, soitettua ja lauletua popmusiikkia. Se on aina hyvä asia.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
128. Aerosmith: Nine Lives (1997): Sedät heiluu vaikka henki menis...
Kun nyt heittäydyin taas kehumaan vanhoja hevibändejä, niin antaa mennä: Aerosmith on siis aika uusi tulokas suosikkigalleriassani - itse asiassa tulin joskus noin vuonna 1997 hankkineeksi herkullisen "Big Ones"-kokoelman, joka summasi bändin uuden tulemisen vuosina 1987-1994, ja kun olin koukussa siihen ilmestyi tämä albumi, joka myynnissä ja suosiossa mitattuna ei tainnut olla yhtä iso kuin "Get A Grip" tai "Pump" olivat, mutta silti kokonaisuus joka iski minut lattiaan kuin metrinen halko.
Tältä levyltä löytyvät kaikki ne osaset, jotka tekivät ja tekevät Steven Tyleristä ja hänen bändistään suuria viihdyttäjiä: Mehevää menoa, sujuvia sanoituksia, himon hienoja hitaita ja sävykkäitä sovituksia. Kokonaisuus on ehkä CD-ajan tapaan lievästi buliminen - tiivistäminen kahdeksaan tai yhdeksään raitaan ja 37 minuuttiin, niinkuin herroilla oli tapana 70-luvulla, olisi tehnyt tästä toella kovan paketin, mutta näinkin tämä on hyvä.
Hauskaa on nimenomaan se, että levyn hyvät hetket ovat niin monimuotoisia. Ensimmäisenä minut vakuutti "Taste Of India", joka on sopivan etnissävytteinen menopala killerikertosäkeellä, seuraavana folkahtava balladi "Full Circle", joka taas on kuin tehty leirinuotiolle, sitten "The Farm" ja sen itseironinen verbaalileikittely... "Pink" taas on juuri sellainen kieli poskessa heitetty hitti, jonka kaksimielisyydet venyttävät kielitaitoni rajoja, "Something´s Gotta Give" ja "Crash" taas taattua kaahausta jonka takaa silti löytyy sekä sävellys että sanoitus... muutamaa raitaa voi haukkua täytteeksi, mutta kokonaisuuskin kestää soittoa.
Ja jotenkin, viimeistään tässä vaiheessa, tuntui ja tuntuu selvältä, että Aerosmith on kokonaisen alalajin kummisetä - kaikki 80-luvun "puudelirokkarit/hiusmetallibändit" ovat heille velkaa perusideansa. Tämä alkuperäisartisti vain hoitaa hommat useimpia seuraajiaan paremmin... sedät heiluivat vielä tässä vaiheessa vaikka väkisin.
Tältä levyltä löytyvät kaikki ne osaset, jotka tekivät ja tekevät Steven Tyleristä ja hänen bändistään suuria viihdyttäjiä: Mehevää menoa, sujuvia sanoituksia, himon hienoja hitaita ja sävykkäitä sovituksia. Kokonaisuus on ehkä CD-ajan tapaan lievästi buliminen - tiivistäminen kahdeksaan tai yhdeksään raitaan ja 37 minuuttiin, niinkuin herroilla oli tapana 70-luvulla, olisi tehnyt tästä toella kovan paketin, mutta näinkin tämä on hyvä.
Hauskaa on nimenomaan se, että levyn hyvät hetket ovat niin monimuotoisia. Ensimmäisenä minut vakuutti "Taste Of India", joka on sopivan etnissävytteinen menopala killerikertosäkeellä, seuraavana folkahtava balladi "Full Circle", joka taas on kuin tehty leirinuotiolle, sitten "The Farm" ja sen itseironinen verbaalileikittely... "Pink" taas on juuri sellainen kieli poskessa heitetty hitti, jonka kaksimielisyydet venyttävät kielitaitoni rajoja, "Something´s Gotta Give" ja "Crash" taas taattua kaahausta jonka takaa silti löytyy sekä sävellys että sanoitus... muutamaa raitaa voi haukkua täytteeksi, mutta kokonaisuuskin kestää soittoa.
Ja jotenkin, viimeistään tässä vaiheessa, tuntui ja tuntuu selvältä, että Aerosmith on kokonaisen alalajin kummisetä - kaikki 80-luvun "puudelirokkarit/hiusmetallibändit" ovat heille velkaa perusideansa. Tämä alkuperäisartisti vain hoitaa hommat useimpia seuraajiaan paremmin... sedät heiluivat vielä tässä vaiheessa vaikka väkisin.
torstai 17. maaliskuuta 2011
123. Aerosmith: Toys In The Attic (1975): Velikullat voimissaan...
Kyllähän minä tiesin "Dream Onin" ja joitakin muita biisejä jo aikaisemminkin, eikä tätä bändiä voinut välttyä kuulemasta iloisella 80-luvulla, mutta Aerormith kolahti allekirjoittaneelle toden teolla vasta aivan viime vuosituhannen lopulla, kun "Nine Lives" ilmestyi ja Anttila samaan aikaan myi bändin vanhoja klassikoita muistaakseni 29,90/kpl. Minä innostuin, hankin hyllyyni bändin koko 70-luvun tuotannon (ja samalla Aerosmithista tuli ensimmäinen klassinen hardrockbändi, joka löytyi CD- eikä LP-rivistöstäni), ja tässä sitä ollaan.
"Toys In The Attic", joka taisi olla heidän kolmas kokopitkänsä, on minusta koko rvin paras - vaikka marginaali ei ole suuren suuri. Tältä levyltä löytyy nimikappaleen suora kaahaus, "Walk This Wayn" takki-auki-funk, "Sweet Emotionin" psykedelissävyinen paahto, "Adam´s Applen" perusrunttaus, hieman kevennystä - ja ennen kaikkea Steven Tylerin rähjäisen elävät tulkinnat yhdistettynä roheaan ja rullaavaan soittoon (ilmeisesti nämä velikullat eivät vielä tässä ollet ihan niin huuruissaan kuin myöhempinä vuosina).
Ja sitä paitsi tämän yhtyeen erottaa monesta muusta hevipoppoosta herra Tylerin lyriikoiden taso. Vaikka hän on juuri niin hävytön kuin kuka tahansa Coverdale, hänellä on oikeasti pilke silmäkulmassa - itse asiassa hän taitaa olla yksi aikamme suuria bluestulkkeja nimenomaan tuon sanomisen tason osalta. Ja koska kyseessä on 70-luku, osattiin raskaassakin rokissa välillä keventää vähän; vanhan kansan jump bluesille nyökkäävä "Big Ten Inch Record" on kokonaisvaltainen esimerkki, mutta myös raskaammat numeot kevenevät välillä ja hengittävät. Tällaista on klassinen hard rock!
"Toys In The Attic", joka taisi olla heidän kolmas kokopitkänsä, on minusta koko rvin paras - vaikka marginaali ei ole suuren suuri. Tältä levyltä löytyy nimikappaleen suora kaahaus, "Walk This Wayn" takki-auki-funk, "Sweet Emotionin" psykedelissävyinen paahto, "Adam´s Applen" perusrunttaus, hieman kevennystä - ja ennen kaikkea Steven Tylerin rähjäisen elävät tulkinnat yhdistettynä roheaan ja rullaavaan soittoon (ilmeisesti nämä velikullat eivät vielä tässä ollet ihan niin huuruissaan kuin myöhempinä vuosina).
Ja sitä paitsi tämän yhtyeen erottaa monesta muusta hevipoppoosta herra Tylerin lyriikoiden taso. Vaikka hän on juuri niin hävytön kuin kuka tahansa Coverdale, hänellä on oikeasti pilke silmäkulmassa - itse asiassa hän taitaa olla yksi aikamme suuria bluestulkkeja nimenomaan tuon sanomisen tason osalta. Ja koska kyseessä on 70-luku, osattiin raskaassakin rokissa välillä keventää vähän; vanhan kansan jump bluesille nyökkäävä "Big Ten Inch Record" on kokonaisvaltainen esimerkki, mutta myös raskaammat numeot kevenevät välillä ja hengittävät. Tällaista on klassinen hard rock!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
