Maailman paras levy 1997

Harvassa ovat ne yhtyeet tai laulajat, jotka ovat aina onnistuneet pitämään laatua korkealla - tavallisempaa on ehkä se, että käyrä nousee ja laskee. Jotkut kauan mukana olleet ovat ehtineet kokea montakin nousua ja laskua - ja niinpä esim. Aerosmith minun korvissani teki ainakin kolmatta nousuaan vuonna 1997. "Nine Lives" oli ehkä liian pitkä ja järkälemäinen klassikoksi, mutta sen sisältä löytyy haluttaessa oikein rautainen 35-minuuttinen perinteinen ilmaseppälevy.

Sen kruunaa hymnimäinen menopala "Taste Of India", joka minun korvissani nousee bändin klassioiden joukkoon. Hieno sävel, kruununa ylevä kertosäe, mukavat etniset väritteet, soitto joka kulkee kuin bakteeri Gangesissa - ja rakastettava renttu Steven Tyler, jonka ääni nykyisin kuulunee Unescon maailmanperintölistalle. Siitä syntyy mehevä musikaalinen curry, joka etenee vastustamattomasti.

Aerosmithin uralle mahtuu menestyksiä ja huteja monelle vuosikymmenelle, ja ainakin minusta heidän 80-luvun toinen tulemisensa (ja sitä seuranneet) on yhtä kiinnostavaa kuultavaa kuin 70-luvun kulta-aika. Monien mielestä hommaan tuli myöhemmin liikaa siirappia, mutta nämä jätkät hoitavat minun korvissani hitaat yhtä hyvin kuin nopeatkin. Samoin bändin viehättävä tapa sekoittaa heviinsä funkyjä elementejä toimii kuin väärä raha, vaikka olisikin juuri väärennös.

Aikuisiällä olen aika valikoiva radionkuuntelija, mutta lapsuudessani se oli mielestäni päällä aina, ja varhaisimmat musiikilliset muistoni ovat juuri 60- ja 70-lukujen taitteessa radiosta tulvinutta soittoa - Beatlesiä, suomalaista ja ruotsalaista iskelmää, ja joitakin muita ajan artisteja kuten Simon & Garfunkelia. Näin ollen Paul Simon on kulkenut mukanani "aina". Välillä meillä on ollut kriisimme - "Graceland" oli hänelle eräänlainen paluu, mutta minä en pahemmin välittänyt, mutta 1997 palasimme jälleen yhteen, ja nyt menee hyvin.

Syynä oli "Songs From The Capeman", joka sinänsä on sekä tyypillinen etä epätyypillinen Paul Simon-levy. Tyypillinen, koska musiikillinen kirjo on laaja, soundi korviahivelevä olematta ylimakea ja biisit hyviä - ja epätyypillinen, koska tämä siis on juonellinen tarina, musikaalin ääniraita, ja monilla kappaleilla on vierailevia laulusolisteja. Se on periaatteessa harmi, koska Simonin ilmeikäs lauluääni on yksi hänen musiikkinsa vahvuuksia, mutta toisaalta se tuo kokonaisuuteen vaihtelua. Samoin kielen vaihtaminen välillä espanjaksi viehättää.

Tarinasta ei sen enempää, koska se ei vaikuta musiikin kuunneltavuuteen, kuin että kertomus puertoricolaistaustaisen pojan, "myyttisen tappajan", elämästä New Yorkissa ja myöhemmistä vaiheista tehdään tavallaan musiikillisen matkan muodossa - latinorytmeistä poppiin, jopa kantrahtavaan sellaiseen, ja takaisin. Mukana on nimiä kuten esim. Los Lobos, ja pojan äitiä esittävän laulajan ääni on oikein hyvä.

Paul Simon on minusta hyvä etenkin siksi, että hän vielä parikymmentä vuotta tämän jälkeenkin yhä jaksaa estiä - koskaan ei oikein tiedä, mitä kuulee kun laittaa hänen uuden levynsä soimaan, mutta siitä voi olla kohtuullisen varma että pohjalla on hyvin sävellettyä, sovitettua, soitettua ja lauletua popmusiikkia. Se on aina hyvä asia.

247. Paul Simon: Songs From The Capeman (1997): Yhä innoissaan - kaikkien näiden vuosien jälkeen

Simon & Garfunkel taitaa kuulua varhaisimpiin tietoisiin popmuistoihini, koska vanhempieni kasettihyllystä muistaakseni löytyi joku heidän albuminsa, ja 70-luvulla heidän laulujaan soitettiin radiossakin ahkerasti. Lukioaikana kaverilleni kolahti heidän Central Park-livelevynsä, ja minäkin tulin sitä diggailleeksi jopa siihen malliin, että kun vuonna 1986 ostin CD-soittimen, oli Paul Simonin "Graceland" yksi ensimmäisistä CD-levyistäni. Se taas ei kolahtanut, ja seuraavat kymmenkunta vuotta minä ja Paul olimme kohtuullisen etäiset.

Ja sitten tuli tämä levy, jonka jostakin syystä nappasin mukaani kirjastosta, ja taas oli kolahduksen vuoro. Ensimmäinen asia johon ihastuin oli sen monipuolisuus - Paul Simon on aina liikkunut suvereenisti tyylilajista toiseen, ja tällä albumilla runko on latinalainen mutta mausteet käsittävät afroamerikkalaisen musiikin koko kirjon. Hän on itse asiassa yksi popmusiikin ilmeikkäimmistä laulajista, mutta koska tämä on musikaalin soundtrack, sillä on myös naisääniä, jotka täydentävät kokonaisuutta loistavasti. Itse asiassa mahdollinen juoni ei häiritse musiikillista kokemusta - se kuuluu lähinnä teksteissä.

Soitto on irtonaista ja sävykästä, sävellykset paria poikkeusta lukuunottamatta hyviä - Paul Simon on kaiken muun lisäksi hyvä säveltäjä; hänen biiseissään on usein pikku koukeroita jotka vievät odottamattomaan suuntaan tuntumatta silti teennäisiltä, ja useimmiten ne eivät vähennä kokonaisuuden svengaavuutta. Minun suosikkejani ovat kaihoisat "Time Is An Ocean" ja "Born In Puerto Rico" sekä enemmän R&R-taustaan nojaava "Trailways Bus", mutta tämä levy toimii oikeastaan paremmin kokonaisuutena joka soljuu tunnelmasta toiseen - ehkäpä juonellisuus todella tuo kokonaisuuteen jonkinlaista lisäarvoa.

Ja minun ja Paulin tarina jatkuu vielä nytkin - hänen myöhemmätkin levynsä ovat olleet täynnä luomisvoimaa, musiikillista etsimistä ja hauskoja pikku jippoja, mutta niihin joutunen palaamaan joskus toiste. Mutta sekä hän että minä olemme, miestä itseään lainatakseni, yhä innoissamme kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.