Maailman paras levy 1967

1967 on pophistoriassa yleisesti ottaen ehkä enemmän rakkauden, hippiyden ja Beatlesin vuosi, mutta minun suosikkilevytykseni tältä vuodelta löytyvät toiselta suunnalta. Biiseistä aloittaakseni, ehkä kaikkien aikojen suosikkikappaleeni ilmestyi silloin. Kyseinen kappale on iki-ihana soulballadi, kielletystä rakkaudesta, tunnontuskista ja intohimosta kertova The Dark End Of The Street, jonka alunperin levytti yksi soulin suurista tuntemattomista, James Carr. Hänen versionsa onkin toiseksi paras kaikista kuulemistani - ja olen kuullut kohtuullisen monta - mutta vielä paremmaksi tämän laulun pistää Percy Sledge, jonka tulkinta käsittääkseni tuli julki samana vuonna.

Percyn veto iski nuoren miehen tajuntaan kaksikymppisenä - hänen erinomainen Charly-kokoelmansa "Any Day Now" oli ensimmäinen tietoinen soulhankintani joskus talvella 1984-85, ensimmäisenä opiskeluvuonna, ja sitä tulikin höylättyä hartaasti erilaisissa opiskelijajuhlissa ja etenkin yön myöhäisinä tunteina, kun juhlat olivat ohi. Tuo levy on täynnä hienoja tulkintoja, hänen läpimurtohitistään "When A Man Loves A Woman" lähtien, mutta ne kalpenevat juuri tämän laulun rinnalla. Sittemmin sen levyttivät melkein kaikki soultähdet, ja ovatpa omat versionsa tehneet mm. irkkusuperbändi Moving Hearts sekä Elvis Costello.

Jo ennen Percyn kokoelmaa olin ehtinyt seota bluesiin, hankittuani mm. ensimmäiset Bobby Blandin ja Albert Kingin levyni, ja viimeksimainitun soulahtava tyyli on jotenkin jäänyt minulle päälle sellaisena oletusarvona, jota vasten kaikki ns. musta musiikki vertautuu. Hyvä laulaja, etevä kitaristi, elävä rytmiryhmä ja taustalla torvia - mitäpä sitä muuta tarvitsee? Hänen vuonna 1967 ilmestynyt "Born Under A Bad Sign"-albuminsa on ehkä se hetki, jolloin tämä soundi puhkeaa kukkaan, ja se eli läpi hänen Stax-uransa 1970-luvun puoliväliin asti ja vielä Tomatolla hieman sliipattuna ja diskofioituna muutaman vuoden sen jälkeen.

Oikeastaan on makuasia, minkä hänen albumeistaan nostaa esille, mutta tämä tuli ensin, ja tältä löytyy muutamia hänen kaikkein parhaista esityksistään. Nimibiisi ja "Oh, Pretty Woman" määrittelevät enemmän tai vähemmän soulbluesin soundin, ja kaiken kruununa on hitaan majesteettinen "As The Years Go Passing By", jonka myös ovat levyttäneet suurin piirtein kaikki kynnelle kykenevät - mutta Albertin tulkinta on minulle se oikea, vaikka ei taida ollakaan alkuperäinen. Ja tämän biisin tekevät nimenomaan torvet ja laulu - vaikka hän on yksi lempikitaristeistani, tässä tapauksessa kitara on taka-alalla.

32. Albert King: I´ll Play The Blues For You (1972): Surut suohon sinisävelin

Kitaransoitto on kaksipiippuinen juttu; pahimmillaan – ja aika usein – se on sietämätöntä rämpytystä ja vingutusta, parhaimmillaan repäisevää riffailua, partaveitsenterävää komppia ja sielukasta sooloilua. Juuri tätä viimeksimainittua löytyy aika lailla Albert Kingin levyiltä, mutta jotkut niistä ja nimenomaan tämän levyn tekee erinomaiseksi kokonaisuus – eli se, että taustalla on Staxin parhaimmistoa; taustayhtyeestä löytyy mm. Bar-Kaysin sekä Isaac Hayesin yhtyeen jäseniä, jotka saisivat verokalenterinkin svengaamaan.

Nimikappale esittelee oikeastaan kaikki tämän lätyn hyvät puolet; dynaaminen, funky komppi, ilmavat mutta tiukat sovitukset, torvet – ne Staxin torvet, jotka ovat kuin hunajaa korville – ja tietysti mestarin kitaransoitto, joka on tällaisen itse soittotaidottoman korvissa miellyttävää mm. koska se on niin taloudellista – ei välttämättä hirveää nuottimäärää tai revitystä, mutta sen sijaan puhutteleva sävykkyys.

Toinen vastaavanlainen kohokohta, jossa myöskin on tilaa sooloilulle, on soulklassikko ”Breaking Up Somebody´s Home”, jonka torviriffit tuntuvat selkärankaa myöten. Lyhyemmässä formaatissa iskevät etenkin ”High Cost Of Lovin´” sekä lopetuskappale ”Angel Of Mercy”, joka voisi olla vaikkapa meitä tällä hetkellä kiusaavan laman tunnussävelmä, mutta kaikki biisit ovat vähintään OK.

Sinänsä tämä on levy, jota voisi kuunnella jonkun aikaa vaikka tässä ei olisi sävellyksiä lainkaan – minua viehättää ennen kaikkea hänen savuisen leppoisa äänensä, joka välillä jutustelee mutta ennen kaikkea laulaa, kertoo uskottavia tarinoita elävästä elämästä. Jos bluesin korkein tavoite on laulaa surut suohon, tämä sekoitus tosiaan tekee tehtävänsä.