Maailman paras levy 1967

1967 on pophistoriassa yleisesti ottaen ehkä enemmän rakkauden, hippiyden ja Beatlesin vuosi, mutta minun suosikkilevytykseni tältä vuodelta löytyvät toiselta suunnalta. Biiseistä aloittaakseni, ehkä kaikkien aikojen suosikkikappaleeni ilmestyi silloin. Kyseinen kappale on iki-ihana soulballadi, kielletystä rakkaudesta, tunnontuskista ja intohimosta kertova The Dark End Of The Street, jonka alunperin levytti yksi soulin suurista tuntemattomista, James Carr. Hänen versionsa onkin toiseksi paras kaikista kuulemistani - ja olen kuullut kohtuullisen monta - mutta vielä paremmaksi tämän laulun pistää Percy Sledge, jonka tulkinta käsittääkseni tuli julki samana vuonna.

Percyn veto iski nuoren miehen tajuntaan kaksikymppisenä - hänen erinomainen Charly-kokoelmansa "Any Day Now" oli ensimmäinen tietoinen soulhankintani joskus talvella 1984-85, ensimmäisenä opiskeluvuonna, ja sitä tulikin höylättyä hartaasti erilaisissa opiskelijajuhlissa ja etenkin yön myöhäisinä tunteina, kun juhlat olivat ohi. Tuo levy on täynnä hienoja tulkintoja, hänen läpimurtohitistään "When A Man Loves A Woman" lähtien, mutta ne kalpenevat juuri tämän laulun rinnalla. Sittemmin sen levyttivät melkein kaikki soultähdet, ja ovatpa omat versionsa tehneet mm. irkkusuperbändi Moving Hearts sekä Elvis Costello.

Jo ennen Percyn kokoelmaa olin ehtinyt seota bluesiin, hankittuani mm. ensimmäiset Bobby Blandin ja Albert Kingin levyni, ja viimeksimainitun soulahtava tyyli on jotenkin jäänyt minulle päälle sellaisena oletusarvona, jota vasten kaikki ns. musta musiikki vertautuu. Hyvä laulaja, etevä kitaristi, elävä rytmiryhmä ja taustalla torvia - mitäpä sitä muuta tarvitsee? Hänen vuonna 1967 ilmestynyt "Born Under A Bad Sign"-albuminsa on ehkä se hetki, jolloin tämä soundi puhkeaa kukkaan, ja se eli läpi hänen Stax-uransa 1970-luvun puoliväliin asti ja vielä Tomatolla hieman sliipattuna ja diskofioituna muutaman vuoden sen jälkeen.

Oikeastaan on makuasia, minkä hänen albumeistaan nostaa esille, mutta tämä tuli ensin, ja tältä löytyy muutamia hänen kaikkein parhaista esityksistään. Nimibiisi ja "Oh, Pretty Woman" määrittelevät enemmän tai vähemmän soulbluesin soundin, ja kaiken kruununa on hitaan majesteettinen "As The Years Go Passing By", jonka myös ovat levyttäneet suurin piirtein kaikki kynnelle kykenevät - mutta Albertin tulkinta on minulle se oikea, vaikka ei taida ollakaan alkuperäinen. Ja tämän biisin tekevät nimenomaan torvet ja laulu - vaikka hän on yksi lempikitaristeistani, tässä tapauksessa kitara on taka-alalla.

256. Percy Sledge: Any Day Now (1966-1973): Ja sitten tuli soul

Taannoin kehuin täällä ensimmäisen kunnolla kuulemani/kuuntelemani "oikean rocklevyn", eli Queenin "Jazzin". Se muutti kuuntelutottumuksiani aika tavalla, mutta ehkä vielä suurempi juttu oli tämä lätty, jonka kannoin kotiin Helsinginretkeltä syksyllä 1984. Olin toki kuunnellut mustaa musiikkia ennen tätäkin, mutta tämä oli ensimmäinen varta vasten hankkimani kunnon soulkokoelma - siihen aikaan takuuvarmaa Charly-tuotantoa.

Levyn aloitusbiisin toki tunsin entuudestaan, ja niin tekevät kaikki muutkin jotka ovat harrastaneet populaarimusiikkia ja/tai illan viimeisiä hitaita; "When A Man Loves A Woman" on kiistaton klassikko, ja tämä tekijänsä debyyttilevytys on myös hänen kiistatta suurin hittinsä. Sitä suurempi oli iloni, kun tältä 16-raitaiselta albumilta löytyi montakin yhtä hyvää ellei parempaakin esitystä. "It Tears Me Up", "Take Time To Know Her" ja "True Love Travels On A Gravel Road" olivat kaikki täysosumia, joita ei voinut kuin ihaillen ihmetellä. Kaikki eivät olleet Percyn tai hänen taustatiiminsä originaaleja, mutta koska minä tulin mukaan tässä, juuri Percyn tulkinnat ovat minulle ne rakkaimmat.

Ja tämä pätee ennen kaikkea levyn varsinaiseen täystyrmäykseen - olen kuullut myöhemmin monta muutakin hyvää versiota, mukaanlukien James Carrin alkuperäisen, mutta Percyn laulama "The Dark End Of The Street" on yksi minun ehdokkaistani jos pitää valita kaikkein parhaiten käytetyt kolme minuuttia musiikin historiassa. Komppi toimii - tietysti; ja tämä deep soul on äänimaailmaltaan ehkä loppujen lopuksi kaikkein lähinnä sydäntäni oleva musiikin alalaji - mutta ennen kaikkea hänen laulusuorituksensa, ääni ja tunne, on se joka vavahduttaa. Se huudahdus, jonka hän päästää viimeisen säkeistön neljännen rivin aluksi, kiteyttää minulle sen mitä ovat sinisävelet ja mikä on niiden voima.

Todettakoon vielä, että kokonaisuus kesää kuuntelua - tämähän on tietysti retrospektiivi, johon on koottu tietyllä perspektiivillä hänen suurimmat hittinsä ja muita huomionarvoisia esityksiä, mutta jopa soulin maailmaan mahtuu usein osumien lisäksi aika paljon huteja. Ehkä hänen viimeiset hitinpoikasensa menivät hieman viihteeksi, mutta mitään rimanalituksia ei todellakaan löydy. Tämän kokoelman tekijät osasivat hommansa - ja monet muutkin hankkimani Charly-lafkan soulkokoelmat kertovat samaa. Jos artisti vain miellyttää, ne ovat varmoja hankintoja.

Ja kaiken lisäksi tämä levy, jonka ostamisesta on siis kulunut pian 30 vuotta, aiheutti minulle elinikäisen soultartunnan. Väliin on mahtunut hiljaisempiakin kausia, eivätkä kaikki levyhankinnat ole menneet yhtä nappiin, mutta tuli palaa yhä. Ja tämäkin levy käy lautasella aina silloin tällöin.