388. Rockpile: Seconds Of Pleasure (1980); Juurimusiikin superbändi

Rockpile on kulkenut mukanani melkein koko popdiggarin urani - äkkäsin bändin Concerts for Kampuchea-elokuvasta ja sen ääniraidalta joskus 1980, ja kun ymmärsin maailmassa olevan muitakin usean virtuoosin bändejä kuin Beatles, oli aika helppo päätös satsata osa koululaisen ropoista tämän albumin hankkimiseen. Ja tämä osoittautuikin hyväksi investoinniksi - lähes 40 vuotta myöhemmin tämä kuulostaa ehkä vielä paremmalta kuin silloin.

Miksi tämä on niin hyvä? Ensiksikin, soitto kulkee kuin juna. Kitaroiden wacka-wacka, Terry Williamsin eteenpäin piiskaava rummutus, ilmavat, nokkelat mutta asialliset sovitukset - kokonaisuus ei jätä moitteen sijaa. Laulu on vähintään yhtä hyvin hallussa - Dave Edmunds om pätevä rocksolisti mutta vasta kolmanneksi paras tässä ryhmässä, Nick Lowen kaihoisan ja taipuisan äänen ja ennen kaikkea Billy Bremnerin huikeasti liitävän tulkinnan jälkeen.

Biisimateriaalikin on hineoa - oli sitten kyseessä tavanomaisempi rynkytys kuten "Teacher Teacher" tai "Fool Too Long", hieman erityisempi sellainen kuten Billyn loistavasti laulamat "Heart" tai "(You Ain't Nothin' But) Fine Fine Fine", tai vaikkapa tunnelmallinen ja fiksu "When I Write The Book", tämä albumi kestää kuuntelua - Nick Lowen erinomaisen biisikynän tuotosten lisäksi levyllä on mukana vielä mukavia lainabiisejä.

Yhtye ei tämän nimen alla sitten saanutkaan aikaan mitään muuta studiolevyä - mutta aika pian minulle selvisi ko. herrojen tehneen ja vielä tekevän muutakin musiikkia, jopa ainakin pari muuta levyä jotka käytännössä olivat Rockpilea vaikka kansissa lukikin Edmunds tai Lowe. Niihin aion kuitenkin palata joskus toiste - nyt riittänee se, että tämän levyn 12 biisiä ovat loistava kokonaisuus joka kaiken lisäksi on vain noin 36 minuutin mittainen. Joten tylsistymistä ei tarvitse pelätä, mutta sen sijaan on helppoa livauttaa tämä taas lautaselle toista soittokierrosta varten.

Maailman paras levy 1984

1984 oli jälleen yksi siihen asti merkittävimmistä vuosista elämässäni siihen asti. Pääsin ylioppilaaksi, lähdin opiskelemaan, uudistin siinä sivussa tuttavapiirini, ja yritin tietysti luoda merkityksellisiä suhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Koska olin ollut mukana pyörittämässä nuorisoseuran diskoiltoja ja jopa kotibileissä ominut deejiin roolin, minulla oli olevinaan varma tieto siitä, että ainakin Pohjanmaalla hevibändien slovarit olivat varmin tapa päästä kosketusetäisyydelle ainakin viimeisten tanssien ajaksi, ja juuri tänä vuonna varmin tärppi tuli Saksanmaalta.

Scorpions ei sinänsä kuulunut suurimpiin suosikkeihini, lähinnä koska vierastin vokalisti Klaus Meinen tökeröjä tekstejä ja hassuhkoa aksenttia (kunnon popnörttinä vaadin tietenkin solisteilta sekä kieliopin hallintaa että oikeaa lausumistapaa), mutta nimenomaan slovarigenressä bändi onnistui muutaman kerran oikein hyvin, ja "Still Loving You" oli kaikkeista paras osuma.

Se on täydellinen hevislovari - sävel on kaunis, teksti ei pilaa tunnelmaa, ja sovitus on kuin alan käsikirjasta. Ellei yhteyttä ole syntynyt siihen mennessä, kun tullaan viimeiseen kertosäkeeseen, sen toisen tekstirivin päättävä ovela breikki on niin hyvä koukku, että popnörtti ainakin voi tuntea musiikillistä täyttymystä vaikkei pääsisikään saatille (kokemuspohjainen mielipide).

Ja kun kerran puhutaan tämän popnörtin haaveista ja toiveista, on yksi sellainen joka ei vielä tähän mennessä ole toteutunut. Haluaisin osata soittaa jotain instrumenttia kunnolla, ja haluaisin osata laulaa kuin Billy Bremner. Se taisi olla 80-luvun musiikillinen guruni Waldemar Wallenius, joka Soundissa luonnehti hänen lauluääntään sellaiseksi, joka oikein käytettynä ikäänkuin lähtee lentoon. Jo Rockpilen ainokaisella albumilla hänen tulkintansa (Nick Lowen "Heart" ja vanha klassikko "(You Ain´t Nothin´ But) Fine Fine Fine" ovat mannaa korville, mutta soololevy "Bash!" on nimenomaan (vapaasti käännettynä) kunnon pamaus päin tajuntaa.

Soundi on ehkä astetta sliipatumpi kuin Rockpilellä, ja kasarituotanto nostaa jo rumaa päätänsä, mutta biisit ovat hienoja ja laulutulkinnat silkkaa hunajaa. Kaikkein paras esimerkki on Elvis Costellon kynäilemä "Shatterproof", joka on aika lähellä täydellistä poplaulua, mutta myös esim. "The Boat That´s Sunk A Thousand Ships", "Love Goes To Sleep" ja Coastersin hittejä lainaava hauska rock´n´rollveto "Tired And Emotional (And Probably Drunk)" toimivat oikein hyvin.

Bremner jatkoi myöhemmin soolouraansa mm. Ruotsissa, ja soitti myös jonkin aikaa "Gävlen Rockpilessa" eli The Refreshmentsissä, joka on yksi myöhempien aikojen parhaista klassisen rock`n`rollin lipunkantajista, mutta kuulemani perusteella hänen äänestään oli jo vuosituhannen vaihteessa karsiutunut se maaginen hohde, joka nimenomaan tällä albumilla vielä oli voimissaan.

181. Billy Bremner: Bash! (1984): Perinpohjainen Pop-Pläjäys

Vaikka Rockpile ei yhtyeenä julkaissut kuin yhden ainokaisen albumin, löytyy minun levyhyllystäni toistakymmentä albumillista hyvää tai jopa loistavaa poppia, rockia ja muuta kevyttä musiikkia ko. yhtyeen eri jäsenten "soololevytyksinä". Eniten on Nick Lowea, jonkun verran Dave Edmundsia - mutta koko nipun ehkä paras levy on tämä bändin "kakkoskitaristin" Billy Bremnerin platta, joka kauan oli miehen ainoa soolo - sittemmin hän on levyttänyt lisää esim. Ruotsissa, mutta se on toinen juttu.

Tämän levyn hienoja puolia ovat jouhevasti rullaava soitto, ajankohdan huomioon ottaen luonnollinen produktio, jossa on vähän Rockpilea, mutta myös esim. Squeezea, monet hyvät biisit - joskin mukana on pari vähän keskinkertaisempaakin - mutta ennen kaikkea Billy Bremnerin lauluääni. Hänellä on lämmin mutta silti miehekäs ääni, joka ikäänkuin liitää lauujen yläpuolella, mutta silti kiinni tarinassa ja sovituksessa... ääh, en minä oikein osaa kuvata sitä, sitä pitää vain kuunnella.

Huippukohtia ovat esim. Elvis Costellon väsäämä avioliittodraama "Shatterproof", hauska rock&rollpastissi "Tired And Emotional (And Probably Drunk)", nostalginen "The Boat That´s Sunk A Thousand Ships", Rockpilemainen "Love Is Stranger Than Fiction" ja Billyn äänelle kunnon tilaa antava "Losing My Touch". No, siinä oli jo noin puolet sisällöstä... yksi monta laulua yhdistävä tekijä on että ne on ikäänkuin sävelletty juuri lauluääntä ajatellen - pitkiä venytyksiä, jossa se pääsee oikeuksiinsa - mutta se ei haittaa lainkaan. Toisaalta tyylilajit vaihtelevat virkistävästi - tämä on sikäli kunnon pop-pläjäys, että äänikuva vaihtuu laulusta toiseen mutta kokonaisuus tuntuu hallitulta.

Tämä on tietenkin yksi niitä levyjä, joita olen nähnyt vain yhden ainoan kappaleen - oman LP:ni, legendaarisesta Levymyynnistä kotiin kannetun - ja joka koko digitaaliajan on ollut paitsiossa vinyylihyllyssä digitaalisten kiekkojen vallattua soittimeni. Se ei silti ole vaipunut unholaan, vaan  kuuluu myös niihin, jotka tämän tästä pitää kaivaa esiin kun on pienen vinyyliannoksen aika.