Maailman paras levy 1986

Vuonna 1986 ostin ensimmäisen CD-soittimeni, ja olin samalla lyhyen aikaa teknologinen edelläkävijä - rooli, joka sittemmin on autuaasti varissut harteiltani, vaikka minulla nykyisin on jo Spotifyn premiumversio käytössä. Minä vain satun tykkäämään konkreettisista kokonaisuuksista kuten albumeista, joita voi kerätä joko LP:nä tai CD:nä. Tuolloin uusi soitin tuntui mahdollisuudelta - monilla CD-levyillä oli bonusbiisejä, ja vinyylejä löytyi yhä nopeammin alehyllystä, kun ihmiset rupesivat siirtymään uuteen mediaan,

Yksi ensimmäisistä CD-ostoksistani oli Billy Joelin uusi albumi "The Bridge", joka arvosteluissa lähinä lytättiin kylmänä juppisoundtrackina, mutta joka sopi minun korvaani oikein hyvin; olin sen ilmestyessä juuri ostanut Joelin tuoreen tuplakokoelman, jolta löytyi pitkä liuta biisejä joka tunsin vaikka en hänen levyjään omistanutkaan. Uusi albumi oli perinteistä Billyä - aikuisrockia, tunnelmointia, piano suuressa osassa vaikka bändi välillä kolisi aika jylhästikin. Laulajana hän on aina miellyttänyt minua, ja sävelkynä pysyy kädessä.

Silti tämän "sillan" tärkein ominaisuus on sen kokonaislinja. Itse asiassa kyseessä on albumi, jolta on vaikea löytää huonoa raitaa - kaikki ovat vähintään OK, joskin pianovetoinen aamuyön tunnelmapala "Temptation" on selvä huippu. Ja ehkä tekstimaailma on jotenkin jupeista kertova - mutta kolmannen vuoden taloustieteen opiskelijana pystyin ainakin periaatteessa jollakin tavalla tunnistamaan siitä omankin elämäni osasia. Kapina ei silloinkaan ollut juttuni...

Billy Joel on itse asiassa juuri vuodesta 1986 lähtien kuulunut tiukasti kuuntelutottumuksieni "ulompaan sisäkehään"; ei koskaan varsinainen suursuosikki, mutta ei myöskään unohduksissa - ja vaikka hän usein albumin mitassa onkin vähän liikaa, tämä albumi on poikkeus ja miltei joka levyltä löytyy popklassikko tai useampikin.

Vuoden biisi on taas terävämpää kamaa. Chrissie Hynde ja Pretenders ei ehkä koskaan ole saanut aikaan koko albumillista killereitä, mutta "Get Close" pääsee likelle - ja varsinkin "Chill Factor" on täystyrmäys. Kertomus kotiin jääneen vaimon/äidin liikkumatilasta ja olosuhteista ei ole tyypillisintä rocklaululyriikkaa, mutta puhuu asiaa, ja sävellys ja sovitus ovat loistavia - varsinkin kertosäkeen ylväs melodiankaari on aikansa klassikko. Kaiken kruunaa silti Chrissien sävykäs lauluääni, joka parhaimmillaan tuo kylmät väreet selkääni.

Pretenders muistuu mieleen myös seuraavan vuoden Ruisrockista; kuuntelin autuaana kaatosateessa heidän settinsä ja Richard Thompsonin yhtä lailla vahvan setin. Kämpillä selvisi, että minulla oli oikean käsivarren alla kuiva kohta farkkutakin kyljessä, koska olin kantanut kokoonkäärittyä piknikvilttiä kainalossani - mutta muuten olin likomärkä. Omassa opiskelijakämpässä pääsi sentään lämmittelemään keikan jälkeen - paikalla oli myös pari kaveriani, jotka yöpyivät teltassa leirintäalueella...

Pretenderiäkin on tullut seurattua - jo ennen tätä, ja myös sen jälkeen - ja vaikka kokonaisuus ei siis aina kestäkään kuuntelua, löytyy aina huippuhetkiä myös heidänkin albumeiltaan.

173. Pretenders: Get Close (1986): Sielukas salamanisku

Eräs kaikkein parhaista keikkamuistoistani on kesän 1987 Ruisrockista, jossa kuulin kaatosateessa hienot keikat Richard Thompsonilta ja sitten tältä Chrissie Hynden bändiltä, joka ainakin sillä kertaa oli kuin salamanisku - tiukkaa soittoa, hyviä biisejä ja sitten tämä neiti Hynden ääni. Sää oli todella surkea, ja muistan todenneeni, että minulla kämpille tullessani oli vaatteissani kuiva kohta oikeassa kyljessäni - se oli ollut suojan puolella ja lisäksi minulla oli ollut piknikviltti käärittynä kainalooni. Ja minulla oli sentään Turussa kämppä jossa kuivatella - muutamat seurueen jäsenistä lähtivät leirintäalueelle yöpymään...

Pretendersiä olin lähtenyt kuulemaan, koska olin tykästynyt tähän vuotta ennen sitä ilmestyneeseen albumiin. Se erosi vanhemmista lätyistä sikäli, että bändin muilla levyillä (myös tämän jälkeen) on paitsi loistavia hittibiisejä ollut myös aika lailla huteja - mutta tämä miellytti minua sekä soundillaan että materiaalillaan. Bändi on tällä levyllä iskussa - jäntevä mutta ilmaava, uhkaava olematta raskas, rock mutta sliipattu - svengaa kuin kone. Kuunnelkaapa vaikka Jimi Hendrixlaina "Room Full Of Mirrors"... heviä, olematta mitään heviä.

Hitit - "Don´t Get Me Wrong" ja "Hymn To Her" ovat myös hyviä - loistavaa popmusiikkia - mutta kaikkein kirkkain helmi on silti "Chill Factor", soulbluesballadi jonka sävel ja sovitus osuvat todella nappiin, ja jossa Chrissie Hynden äänenkäyttö ja sanoitustaito ovat huipussaan. Yksi 80-luvun merkkibiiseistä albumilla, joka kokonaisuutenakin iskee tajuntaan. Vaikka tämä levy ei ole mikään soulsellainen, joskin jotkut sovitukset lainaavat mustaa musiikkiaarretta, se on jotenkin sielukkaampi kuin useimmat soullevyt, ehkä koska Chrissie tosiaankin onnistuu laulamaan sen juuri kuin hänellä olisi asiaa juuri minulle, kuulijalle.