Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bo Kaspers Orkester. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bo Kaspers Orkester. Näytä kaikki tekstit

lauantai 11. kesäkuuta 2016

291-292. Bo Kaspers Orkester: På hotell (1994) & New Orleans (2010): Ajaton ja ajassa

1990-luvulla Bo Kaspers Orkester edusti minun maailmassani pintaliitomusiikin huonoimpia puolia, kunnes mieleni muuttui (kts. täältä); viimeisen vuosikymmenen ajan Bo Sundström bändeineen onkin sitten kuulunut kestosuosikkeihini, ja BKO:n parin kolmen vuoden välein ilmestyvät uudet albumit kuuluvat ns. tsekattaviin tapauksiin.

BKO on paitsi hyvä, myös hämmentävä orkesteri. Kuuntelin juuri bändin tuotannon läpi autossa, ja totesin sen muodostavan mielenkiintoisen yli 20 vuotta kattavan kaaren. Tähän mennessä julkaistut yksitoista albumia olisivat periaatteessa voineet tulla missä järjestyksessä hyvänsä, koska soundi on muuttunut hyvin vähän - mutta samalla tuo soundimaailma on alusta asti ollut niin monipuolinen, ettei se haittaa ollenkaan. Bon tekstit ovat ehkä ensikuulemalta vähän latteita, mutta ne muodostavat aika kattavan ja ilmeikkään kuvan elämästä kansankodissa iloineen ja murheineen.

Bändin kakkoslevy "På hotell" ei siis ilmestyessään kolahtanut, mutta kun sen joskus vuosituhannen vaihteessa sain hankittua, olin myyty mies. "Hon är så söt", herkkä pianovetoinen balladi, on yksi ruotsinkielisen populaarimusiikin ajattomista helmistä, kun taas "Snäll och dum" vie ajatukset New Orleansin suuntaan. "Ingenting alls" ja "Puss" edustavat modernimpaa soulkeitosta, ja "Hem i säng" hieman bluesahtavampaa menoa. Kokonaisuus on monipuolinen, sävykäs, ilmava... samalla aikaa ajaton ja ajassa kiinni. Välillä mukana on torvia, välillä jousia, mutta meno ei koskaan ole raskasta. 

Kuusitoista vuotta myöhemmin ilmestyi "New Orleans", lätty jonka hankin heti sen ilmestyttyä. Se oli parin hieman heikomman levytyksen jälkeen todellinen voittajan paluu. Bändiä leimaa sama monipuolisuus, joskin hieman muunnettuna versiona; äänimaailma on siirtynyt pari piirua jazzahtavasta bluesahtavampaan suuntaan, ja toisaalta mukaan on tullut hieman kevennetty ote - välillä meno on J J Calemaista, välillä mieleen tulee Tom Waits ilman raspikurkkua. Suurin suosikkini on jostain Kuuban kautta koukkaava "Lår mig komma in", ja muita kohokohtia ovat esim. pophymni "Tiden läker ingenting" ja sininen aloitus "Kom och håll om mig". 

Ja kumpaakin levyä leimaa siis jonkinlainen ajattomuus - joka ilmenee myös siten, että ne sopivat iltapäivän aurinkoon yhtä hyvin kuin alkuillan huumaan tai aamuyön sinisiin tunnelmiin.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Vuoden 2010 parhaat

Vaikka en olekaan vielä ehtinyt kehua ihan kaikkia tietämiäni hyviä levyjä, huomaan että toiselle sadalle päästyäni raaka-aineet ovat hupenemaan päin, varsinkin kun en halua lähteä kehumaan pystyyn useampaa levyä samalta artistilta vaikka ne hyviä olisivatkin - tosin tietyin poikkeuksin. Ja koska ajatuksenani vieläkin on ensisijaisesti kertoa levyistä, jotka ovat tehneet psysvämpää laatua olevan vaikutuksen, ei esim. viime vuode levysatoa oikein vielä voi kelpuuttaa tänne.

Joitakin sellaisia vuoden 2010 levyjä olen silti kuullut, joista tekee mieli hieman sauhuta vaikka en vielä voi taata niille klassikkostatusta - nämä ovat siis hyviä sillä varauksella, että voin niihin vielä tulla kyllästymään:

Bo Kaspers Orkester: New Orleans

BKO on pysytellyt suosikkilistallani jo pitemmän aikaa, vaikka bändi itse asiassa 2000-luvulla on julkaissut vain kohtuullisen hyviä tai jopa vähän puolivillaisia levyjä - kunnes sitten tämä järjestyksessä yhdeksäs albumi syksyllä ilmestyi levyhyllyyni. Sointi oli ehkä vähän leveämpi ja samalla hengittävämpi kuin viimeksi, kappaleissa oli vähän enemmän ajatusta kuin etenkin viime levyllä (joka sekin tosin nyt kuulosti paremmalta kuin ilmestyessään kaksi vuotta sitten), tai sitten se vain jostain syystä osui parempaan rakoon.

Ensimmäiset kaksi biisiä antavat tahdin; kevyesti bluesahtavana mateleva "Kom och håll om mig" on maukas esitys, ja kakkonen, jonkinasteinen hitti "Låt mig komma in" jonkinlaista "NO kohtaa Kuuban"-tyylistä juhlaa; mielessä kävi iki-ihana "Undantag", ja pelkästään se on minulle tarpeeksi hyvä suositus. Mukana on monenlaista esitystä, itse asiassa koko BKO:n osaamisen kirjo, kuten poprenkutus "Morgonfågel", surumielinen "Tiden läker ingenting" tai kevyt "En sländas andetag", eikä oikeastaan yhtään täytekappaletta. Aika näyttää, kestääkö tämä levy aikaa; ainakin se jo nyt on siis saanut minut kuuntelemaan edellistäkin lättyä uusin korvin.

Willie Nile: The Innocent Ones
Willie on 2000-luvulla vihdoin päässyt kohtuusäännölliseen julkaisutahtiin - 80-luvulla tuli kaksi levyä, 90-luvulla yksi, ja lopun aikaa hän on käsittääkseni lähinna tapellut levy-yhtiöidensä kanssa, mutta tämä on jo neljäs levy kuuden vuoden sisään, ja kuusikymppiseltä katuromantikolta ehkä kaikkein kiihkein ja täysipainoisin teos. Oikea kunnon LP, yksitoista kappaletta neljässäkymmenessä minuutissa, enimmäkseen nopeahkoin temopoin, hyvin sävellyksin ja asiallisesti tuotettuna - soundi muistuttaa välillä uuden aallon soittotaitoisempaa laitaa ja välillä vaikkapa Kinksiä tiukimmillaan.

Biiseistä nousevat esiin erityisesti nimikappale kevyen soulbiittinsä ja byrdiläisesti helisevän kitaransa kanssa, majesteettinen "Song For You", synnynnäinen popklassikko "My Little Girl" ja Ray Daviesille nyökkäävä "Rich And Broken", mutta koko levy kestää kuuntelua, ja vaikka osa biiseistä rokkaa aika rujostikin on äänimaailma jotenkin klassisen kuiva ja kuuntelun kestävä. Toivottavasti Willie ei tämän levyn myötä sentään ponnahda aivan kirkkaimpaan kärkeen, koska se voisi johtaa seuraavan teoksen vesittymiseen. Ai niin, vielä pitää kehua reippaasti ryntäilevä "Can´t Stay Home", jonka säkeistöt ovat kuin Lontoosta vuonna 1978.

Los Lobos: Tin Can Trust
Tämä levy on, toisin kuin BKO yllä, koko vuosikymmenen kestäneen komean suoran viimeinen osa. Päästyään 90-luvun tuotantokikkailusta tämä bändi on tehnyt komeaa musiikkia, jossa latinojuuret yhdistyvät koko amerikkalaisen populaarimusiikin tyylien kirjoon, kruunuina pätevä laulu ja vetävä soitto - ja nyt siis juureva äänimaailma.

Aloituskappale "Burn It Down" on pahaenteisen jämäkkä mutta silti ilmava, "West LA Fadeaway" bluesahtava juurihymni (onkos tämä muuten vanha Grateful Deadin laulu?), "All My Bridges Burning" taas hitaampi esitys joka yhdistää soulin tuohon eteläisempään tunnemaailmaan. Espanjankielinen "Yo Canto" on bändin tämän osaston tyylipuhtaimpia vetoja, kun taas "The Lady and The Rose" on taas yksi sellainen ilmava, akustisia ja sähköisiä elementtejä yhdistävä hymni joka tavallaan kuuluu bändin tavaramerkkeihin. Kunnon juurihoitoa.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

60. Bo Kaspers Orkester: Hittills (1993-1998): Cocktailjazzia pintaliitäjille – vai?

Ensin alkuun minä en ollenkaan käsittänyt tämän orkesterin hienoutta. Soundi oli jotain popjatsia joka selvästi oli suunnattu värikkäitä drinkkejä lipittäville jupeille, ja laulaja oli sietämätön inisijä. Kunnes minulle kerran – eräissä joulujuhlissa – välähti kuinka hieno biisi onkaan ”Undantag”. Ja sen jälkeen tuli muita, melkein yhtä hienoja esityksiä, ja vielä aika monta.

Levy, joka niissä joulujuhlissa myös kokonaisuutena kolahti, oli juuri tämä BKO:n 90-luvun ja neljä ensimmäistä albumia kattava kokoelma. Myöhemmin, kun olen tsekannut ko. albumit kokonaisuudessaan, olen voinut todeta valintojen tälle albumille olleen varsin onnistuneita – muitakin hyviä kappaleita löytyy tietenkin, mutta en itse vaihtaisi tältä levyltä kuin pari kolme esitystä toisiin.

Suurimmat helmet ovat juuri kuubalaisesti kaihoisa ”Undantag” ja bändin alkuaikojen suurin hitti ”Hon är så söt”, jonka pianovetoinen jazzsointi onkuin suoraan edesmenneen Jan Johanssonin nuottikirjasta, mutta muitakin helmiä on; soulveto ”Allt ljus på mig”, bossahtava ”Ett och noll”, latinalaismerikkalaisesti kaihoisa ”Fyrarättersmål” ja niin edelleen. Ehkä koko levyn tärkein anti on se, miten vaivattomasti tämä orkesteri liikkuu eri tyylilajien välillä, kattaen melkein koko mustan populaarimusiikin kirjon, kuulostaen silti koko ajan omalta itseltään.

Bo (Kasper) Sundströmin ääni on tavallaan ryhmän musiikin heikoin lenkki – pidin häntä siis ennen inisijänä – mutta tarkemmin kuunneltaessa hänen laulusuorituksensakin muuntuvat eri tyylilajien mukana niin, ettei hän ainakaan ole kokonaisuuden tiellä. Ja se kokonaisuus on musiikkia, joka soi yhtä hyvin autossa, juhlissa kuin myös esim. yöllä juhlien päätyttyä, kun nauttii vielä tilkan punaviiniä ennenkuin menee nukkumaan – sinisävelien tuudittamana.