Vuoden 2010 parhaat

Vaikka en olekaan vielä ehtinyt kehua ihan kaikkia tietämiäni hyviä levyjä, huomaan että toiselle sadalle päästyäni raaka-aineet ovat hupenemaan päin, varsinkin kun en halua lähteä kehumaan pystyyn useampaa levyä samalta artistilta vaikka ne hyviä olisivatkin - tosin tietyin poikkeuksin. Ja koska ajatuksenani vieläkin on ensisijaisesti kertoa levyistä, jotka ovat tehneet psysvämpää laatua olevan vaikutuksen, ei esim. viime vuode levysatoa oikein vielä voi kelpuuttaa tänne.

Joitakin sellaisia vuoden 2010 levyjä olen silti kuullut, joista tekee mieli hieman sauhuta vaikka en vielä voi taata niille klassikkostatusta - nämä ovat siis hyviä sillä varauksella, että voin niihin vielä tulla kyllästymään:

Bo Kaspers Orkester: New Orleans
BKO on pysytellyt suosikkilistallani jo pitemmän aikaa, vaikka bändi itse asiassa 2000-luvulla on julkaissut vain kohtuullisen hyviä tai jopa vähän puolivillaisia levyjä - kunnes sitten tämä järjestyksessä yhdeksäs albumi syksyllä ilmestyi levyhyllyyni. Sointi oli ehkä vähän leveämpi ja samalla hengittävämpi kuin viimeksi, kappaleissa oli vähän enemmän ajatusta kuin etenkin viime levyllä (joka sekin tosin nyt kuulosti paremmalta kuin ilmestyessään kaksi vuotta sitten), tai sitten se vain jostain syystä osui parempaan rakoon.

Ensimmäiset kaksi biisiä antavat tahdin; kevyesti bluesahtavana mateleva "Kom och håll om mig" on maukas esitys, ja kakkonen, jonkinasteinen hitti "Låt mig komma in" jonkinlaista "NO kohtaa Kuuban"-tyylistä juhlaa; mielessä kävi iki-ihana "Undantag", ja pelkästään se on minulle tarpeeksi hyvä suositus. Mukana on monenlaista esitystä, itse asiassa koko BKO:n osaamisen kirjo, kuten poprenkutus "Morgonfågel", surumielinen "Tiden läker ingenting" tai kevyt "En sländas andetag", eikä oikeastaan yhtään täytekappaletta. Aika näyttää, kestääkö tämä levy aikaa; ainakin se jo nyt on siis saanut minut kuuntelemaan edellistäkin lättyä uusin korvin.

Willie Nile: The Innocent Ones
Willie on 2000-luvulla vihdoin päässyt kohtuusäännölliseen julkaisutahtiin - 80-luvulla tuli kaksi levyä, 90-luvulla yksi, ja lopun aikaa hän on käsittääkseni lähinna tapellut levy-yhtiöidensä kanssa, mutta tämä on jo neljäs levy kuuden vuoden sisään, ja kuusikymppiseltä katuromantikolta ehkä kaikkein kiihkein ja täysipainoisin teos. Oikea kunnon LP, yksitoista kappaletta neljässäkymmenessä minuutissa, enimmäkseen nopeahkoin temopoin, hyvin sävellyksin ja asiallisesti tuotettuna - soundi muistuttaa välillä uuden aallon soittotaitoisempaa laitaa ja välillä vaikkapa Kinksiä tiukimmillaan.

Biiseistä nousevat esiin erityisesti nimikappale kevyen soulbiittinsä ja byrdiläisesti helisevän kitaransa kanssa, majesteettinen "Song For You", synnynnäinen popklassikko "My Little Girl" ja Ray Daviesille nyökkäävä "Rich And Broken", mutta koko levy kestää kuuntelua, ja vaikka osa biiseistä rokkaa aika rujostikin on äänimaailma jotenkin klassisen kuiva ja kuuntelun kestävä. Toivottavasti Willie ei tämän levyn myötä sentään ponnahda aivan kirkkaimpaan kärkeen, koska se voisi johtaa seuraavan teoksen vesittymiseen. Ai niin, vielä pitää kehua reippaasti ryntäilevä "Can´t Stay Home", jonka säkeistöt ovat kuin Lontoosta vuonna 1978.

Los Lobos: Tin Can Trust
Tämä levy on, toisin kuin BKO yllä, koko vuosikymmenen kestäneen komean suoran viimeinen osa. Päästyään 90-luvun tuotantokikkailusta tämä bändi on tehnyt komeaa musiikkia, jossa latinojuuret yhdistyvät koko amerikkalaisen populaarimusiikin tyylien kirjoon, kruunuina pätevä laulu ja vetävä soitto - ja nyt siis juureva äänimaailma.

Aloituskappale "Burn It Down" on pahaenteisen jämäkkä mutta silti ilmava, "West LA Fadeaway" bluesahtava juurihymni (onkos tämä muuten vanha Grateful Deadin laulu?), "All My Bridges Burning" taas hitaampi esitys joka yhdistää soulin tuohon eteläisempään tunnemaailmaan. Espanjankielinen "Yo Canto" on bändin tämän osaston tyylipuhtaimpia vetoja, kun taas "The Lady and The Rose" on taas yksi sellainen ilmava, akustisia ja sähköisiä elementtejä yhdistävä hymni joka tavallaan kuuluu bändin tavaramerkkeihin. Kunnon juurihoitoa.