326. Bonnie Raitt: Fundamental (1998): Perusasioita

Niin, mitä ne musiikilliset perusasiat oikein ovatkaan? Varmaan erilaisia eri ihmisille, eri aikakausista puhumattakaan, mutta veikkaisin, että niihin tällä hetkellä aika yleisesti lasketaan esim. suora yhteys musiikillisiin juuriin, kohtuullisen yksinkertaiset sointukulut ja sovitukset, oikeat soittimet (mitä ne nyt sitten ovatkaan), elämän perusasioista kertovat sanoitukset ja luonnolliset lauluäänet, sekä tuotanto joka ei varasta päähuomiota musiikilta. Näitäkin muuttujia voidaan määritellä eri tavoin, mutta minusta tuo on aika tyhjentävä lista.

Bonnie Raitt on periaatteessa ylläpitänyt näitä arvoja koko uransa ajan, tosin niin että äänimaailma on pysytellyt ajassa. Niinpä tämä "Fundamental" on sekä ajaton että 1990-luvussa kiinni, mutta vaikka tuottajana toiminut Mitchell Froom joissakin töissään on hurahtanut kikkailuun, hän malttaa tällä levyllä kuitenkin asettaa artistin keskiöön, maukkain tuloksin. Rummut ehkä vähän läiskähtelevät, mutta maltillisesti. Bonnie Raitt taas kuuluu siihen harvinaiseen ryhmään, joka osaa sekä laulaa että soittaa kitaraa, vieläpä yhteensopivasti. Hänen käheä äänensä toimisi missä tahansa yhteydessä, mutta yhdistettynä sidekitarointiin se on silkkaa murhaa.

Biisimateriaali on yhdistelmä omaa ja lainoja - jokunen hieman nopeampi esity, mutta pääasiassa keski- ja hidastempoista kamaa. Minun suosikkini ovat Bonnien oma "Spit of Love", joka perustuu perinteisiin sointukulkuihin ja viekottelevaan sävelmään, ja John Hiattilta lainattu "Lovers Will", jonka Bonnie hidastaa balladiksi - vaikka Hiatt kuuluu musiikkitaivaani kiintotähtiin, tällä kerralla tulkinta pesee alkuperäisen 6-0. "I´m On Your Side" flirttailee onnistuneesti reggaen kanssa, kun taas nimibiisi ja pari muuta esitystä ovat ns. autoilumusiikin aatelia; edessä on avoin tie, keli on hyvä ja vauhtia juuri sopivasti.

Ja vaikka tuo slide on Bonnien tavaramerkki, tämä ei ole mikään kitarasankarilevy. Päinvastoin kitaraa voisi kuulla enemmänkin, mutta toisaalta soundi on niin hyvin balanssissa ja esim. koskettimia käytetään niin maukkaasti, että pystyn elämään tälläkin määrällä. Hyvä, ellei peräti loistava levy - yksi niistä, joihin tulee tartuttua myöhään illalla, kun maailman möly väsyttää ja tekee mieli palata perusasioihin.

Maailman paras levy 1994

Varsinkin ennen internetin, Spotifyn ja vastaavien tuloa minulla oli välillä tunne, että musiikkimakuni oli ikäänkuin urautumassa, ettei enää ollut uutta musiikkia löydettävänä vaan kohtaloni oli pysytellä vanhojen tuttujen suosikkien parissa. Tämä tunne oli ehkä vahvimmillaan 1990-luvun alkupuolella ja puolessavälissä - opiskeluajan vilkas sosiaalinen ja musiikillinen elämä oli vaihtunut työhön ja lastenhoitoon, ja netistä tuli apua vasta vuosikymmenen loppupuolella. Radiota en ole koskaan oikein osannut kuunnella, eikä MTV ollut kiinnostava vaihtoehto, joten uudet impulssit olivat vähissä.

Toisaalta välillä tuli jostain takavasemmalta täystyrmäys, kun joku minulle täysin tuntematon esittäjä ja esitys vei tajunnan. Yksi tällainen esimerkki on Seal, jonka hitti "Kiss From A Rose" iski 1994 minut kanveesiin niin, etten vieläkään ole noussut takaisin. Hänen genrensä - joka lie jonkinlainen neosoul - tuntui silloin vieraalta, mutta tämä biisi, sen hieno sävelmä ja omintakeinen sovitus sekä Sealin hiekkapaperoidun samettinen ääni olivat tappavan tehokas yhdistelmä.

Olen sittemmin kuullut useimmat hänen levyistään, ja pitänyt varsinkin taannoisista "Soul"- ja "Soul 2"-albumeista, joilla hän tosin laulaa vanhoja klassikkoja, mutta tekee sen ovelasti ajattomasti päivittäen - mutta tämä biisi on hänenkin tuotannossaan silti yksin kaikkien yläpuolella loistava tähti.

Sitten on sellaisia kestosuosikkeja, jotka ovat kulkeneet mukana vuosikausia kuulumatta koskaan varsinaiseen ykkösketjuun, mutta joiden biisit ja levyt silti soivat vuodesta toiseen menettämättä tenhoan. Yksi tällainen tähti musiikkitaivaallani on Bonnie Raitt, "pitkän linjan blueslaulaja ja kitaristi", jonka bongasin vuonna 1989 "Nick Of Time"-levyn myötä, mutta joka jo 1970-luvulta lähtien on tuottanut huomattavan määrän loistavaa juurimusiikkia, ehkä kirkkaimpana kruununa vuoden 1994 albumi "Longing In Their Hearts".

Se ei ole sen kummempaa kuin hyvin sävellettyä, sovitettua, soitettua ja laulettua juurimusaa - joskus funkyä, joskus rockaavaa, välillä hellästi soljuvaa, koko ajan johtotähtenä Bonnien käheä ääni ja tyylitaju sekä hänen maukas kitarointinsa - slideputkella tai ilman. Bändi on pienehkö ja soundi hillitty - ehkä joskus vähän liiankin sliipattu, mutta ei koskaan kliininen. Erikoismaininnan hän saa myös hyvistä biisivalinnoistaan, joista tältä levyltä mainittakoon mm. Richard Thompsonin iki-ihana "Dimming Of The Day".

Jos jotenkin yrittäisin luonnehtia Bonnie Raittin musiikkia, voisin sanoa hänen olevan hankala kokoelman teon kohde - hyvää kamaa löytyy niin paljon, ettei sen puristaminen esim. 79 minuuttiin millään meinannut onnistua. No, kokoelmiinhan voi aina väsätä myös kakkososia...

250. Bonnie Raitt: Nick Of Time (1989): Suunnannäyttäjä

Tämä levy kuuluu kokoelmani luokkaan "arvostelun perusteella ostetut, hyväksi havaitut ja kuuntelumieltymyksiä laajentaneet"; vaikka Bonnie Raitt oli sen julkaistessaan jo konkari, eivät meidän tiemme olleet vielä kohdanneet. Sittemmin olen kylläkin tsekannut jokaisen uuden levyn, jonka hän on tehnyt.

Vuonna 1989 minua miellyttivät ensinnäkin hänen hieno äänensä ja äänenkäyttönsä - sopiva sekoitus käheyttä ja hillintää oli virkistävä poikkeus muiden vastaavantyylisten solistien taipumukseen rääkyä. Toiseksikin myös levyn äänimaailmaa voi luonnehtia samalla tavalla. 80-luvun lopulla korvani soivat vuosikymmenen revittelystä ja kolinasta, ja tämä oli niitä ensimmäisiä lättyjä, joilla jopa menobiisejä saattoi kuunnella hiljaisella äänenvoimakkuudella juhlien jälkeenkin.

Suosikkibiisejäni ovat esim. nimibiisi, jossa oikeastaan tiivistyvät kaikki nuo yllä käyttämäni kehunaiheet, "Thing Called Love", joka on irtonainen versio John Hiattin loistavasta biisistä joka pärjää jopa alkuperäistulkinnalle, ja "Love Letter", joka torvien ja taustalaulun myötä astuu tukevasti soulin puolelle. Myös balladiosasto on hallussa, ja soitto ja sovitukset vastaavat minun käsitystäni aiheesta. Jos jotakin moittisin, niin minusta Bonnien hieno kitarointi jää aika vähälle huomiolle; hänen slidetyöskentelynsä on ilo korvalle jopa tällaiselle "laulu jes, kitara nou"-tyypille - mutta toisaalta yliannostus olisi saattanut latistaa albumin onnistunen hallittua kokonaiskuvaa.

Ja tämä levy on siis ollut jonkinlainen suunnannäytäjä minun musiikinharrastamisessani; Robert Crayn 80-luvun tekeleiden ohella tämä oli ensimmäisiä "hiljaisen poltteen" edustajia levyhyllyssäni, mutta sittemmin seuraajia on tullut paljonkin - ja vaikka en sitä silloin tietoisesti ajatellut, Bonnie Raitt kuului ensimmäisiin uutta musiikkia julkaiseviin naislaulajiin, jotka valtasivat nurkan levyhyllystäni. Soulin harrastajana minulla sentään oli tuntumaa tyylilajeihin, joissa naiset pääsivät pinnalle jo aikaisemminkin, mutta katsoessani nyt taaksepäin huomaan kuuntelutottumuksissani muutoksen juuri 80- ja 90-lukujen taitteesta lähtien, ja nykyisin tilanne taitaa olla jo aika lailla 50/50.