Maailman paras levy 1994

Varsinkin ennen internetin, Spotifyn ja vastaavien tuloa minulla oli välillä tunne, että musiikkimakuni oli ikäänkuin urautumassa, ettei enää ollut uutta musiikkia löydettävänä vaan kohtaloni oli pysytellä vanhojen tuttujen suosikkien parissa. Tämä tunne oli ehkä vahvimmillaan 1990-luvun alkupuolella ja puolessavälissä - opiskeluajan vilkas sosiaalinen ja musiikillinen elämä oli vaihtunut työhön ja lastenhoitoon, ja netistä tuli apua vasta vuosikymmenen loppupuolella. Radiota en ole koskaan oikein osannut kuunnella, eikä MTV ollut kiinnostava vaihtoehto, joten uudet impulssit olivat vähissä.

Toisaalta välillä tuli jostain takavasemmalta täystyrmäys, kun joku minulle täysin tuntematon esittäjä ja esitys vei tajunnan. Yksi tällainen esimerkki on Seal, jonka hitti "Kiss From A Rose" iski 1994 minut kanveesiin niin, etten vieläkään ole noussut takaisin. Hänen genrensä - joka lie jonkinlainen neosoul - tuntui silloin vieraalta, mutta tämä biisi, sen hieno sävelmä ja omintakeinen sovitus sekä Sealin hiekkapaperoidun samettinen ääni olivat tappavan tehokas yhdistelmä.

Olen sittemmin kuullut useimmat hänen levyistään, ja pitänyt varsinkin taannoisista "Soul"- ja "Soul 2"-albumeista, joilla hän tosin laulaa vanhoja klassikkoja, mutta tekee sen ovelasti ajattomasti päivittäen - mutta tämä biisi on hänenkin tuotannossaan silti yksin kaikkien yläpuolella loistava tähti.

Sitten on sellaisia kestosuosikkeja, jotka ovat kulkeneet mukana vuosikausia kuulumatta koskaan varsinaiseen ykkösketjuun, mutta joiden biisit ja levyt silti soivat vuodesta toiseen menettämättä tenhoan. Yksi tällainen tähti musiikkitaivaallani on Bonnie Raitt, "pitkän linjan blueslaulaja ja kitaristi", jonka bongasin vuonna 1989 "Nick Of Time"-levyn myötä, mutta joka jo 1970-luvulta lähtien on tuottanut huomattavan määrän loistavaa juurimusiikkia, ehkä kirkkaimpana kruununa vuoden 1994 albumi "Longing In Their Hearts".

Se ei ole sen kummempaa kuin hyvin sävellettyä, sovitettua, soitettua ja laulettua juurimusaa - joskus funkyä, joskus rockaavaa, välillä hellästi soljuvaa, koko ajan johtotähtenä Bonnien käheä ääni ja tyylitaju sekä hänen maukas kitarointinsa - slideputkella tai ilman. Bändi on pienehkö ja soundi hillitty - ehkä joskus vähän liiankin sliipattu, mutta ei koskaan kliininen. Erikoismaininnan hän saa myös hyvistä biisivalinnoistaan, joista tältä levyltä mainittakoon mm. Richard Thompsonin iki-ihana "Dimming Of The Day".

Jos jotenkin yrittäisin luonnehtia Bonnie Raittin musiikkia, voisin sanoa hänen olevan hankala kokoelman teon kohde - hyvää kamaa löytyy niin paljon, ettei sen puristaminen esim. 79 minuuttiin millään meinannut onnistua. No, kokoelmiinhan voi aina väsätä myös kakkososia...

67. Seal: Soul (2008): Klassikoita kunnioittaen vaan ei kopioiden

Jossakin vaiheessa musiikkidiggarin uraani olisin ehkä empinyt hehkuttaa tämän levyn hyvyyttä, vaikka luultavasti olisinkin pitänyt siitä. Ensinnäkin Seal on sen tyypin artisti, jota nuorempana ja ehdottomampana olisin vierastanut. Toiseksikin, tämäntyyppinen coverlevy on usein tapa yrittää pelastaa luisuun lähtenyt ura – tai esim. käyntikortti AOR-markkinoille. Ja kolmanneksi, kappalevalikoima edustaa aika kulunutta otosta soulin klassikoista – vähän omaleimaisempi valikoima olisi ehkä ollut diggarin mieleen.

Todettuani tämän, minun on myönnettävä että tämä on hemmetin hyvä levy, ajatonta kamaa joka tulee kuulostamaan hyvältä vielä kauan. Ensinnäkin Sealin ääni on loistava – juuri tämäntyyppinen musiikki sujuu häneltä kuin luonnostaan. Toiseksikin, juuri hänen tapauksessaan, kun oma tuotanto joitakin poikkeuksia lukuunottamatta on ollut soundia enemmän kuin sävellyksiä, tällainen otos mustan musiikin klassikoita on oikein hyvä valinta. Ja soulmusiikkihan on aina ollut tulkintaa – harvassa ovat ne artistit, jotka ovat esittäneet ainoastaan omaa kamaa, ja monista hiteistä jokainen sukupolvi saa uudet versionsa.

Ja vaikka jotkut lauluista onkin jo tulkittu henkihieveriin, useimmat näistä versioista ovat oikein hyviä, nimenomaan koska ne päivittävät klassisen soundin tähän päivään, ilman ylimääräristä kikkailua esim. tempoilla tai rakenteilla, ja ennen kaikkea koska paitsi ääni myös tulkinnat ovat niin hyviä.

Mitä kappaleista voi sanoa? Avaus, Sam Cooken ”A Change Is Gonna Come” nostaa tässäkin versiossa ihokarvat pystyyn, ja kun perään heitetään ”I Can´t Stand The Rain” ja ”It´s A Man´s Man´s Man´s World”, allekirjoittanut on ihan banaaneina. Itse asiassa en voi sanoa tästä kokoelmasta muuta, kuin että ”Stand By Me” ei alkuperäisenäkään jostakin syystä koskaan ole oikein uponnut, eikä tämäkään versio muuta asiaa. Minun henkilökohtainen suosikkini on ”Here I Am (Come And Take Me)”, jonka alkuperäisversiota en ollut kuunnellut puhki.

Ja vielä – tämäkin levy kestää soittoa milkein missä tilanteessa tahansa. Juhlissa, autossa, työn taustalla, nukkumaan mennessä... tai vaikkapa silloin, kun joskus voi heittäytyä sohvalle hiljaisessa talossa, sammuttaa kaikki valot, häivyttää muut äänet ja antaa musiikin soida.