324. Hector: Varjot ja lakanat (1988): Hiano mies hiljaisemmalla

Tämän levy ilmestymisen aikoihin minulla oli jonkinlainen kriisi suhteessani Heikki Harman musiikkiin - hänen 70-luvun levynsä kuuluivat suurimpiin suosikkeihini, mutta 80-luvulla sinänsä hienot biisit hukkuivat välillä tuotannollisten ratkaisujen sekaan. Tämäkin levy on sinänsä hieman "kokeellinen" modernin akustisine äänimaailmoineen, mutta tällä kertaa onnistuneesti.

Hyväkään soundi ei tosin riitä pitkälle, mutta onneksi Hectorin sävelkynäkin oli tällä kertaa terässä - kauniita sävelmiä ja paikoitellen oikein oivaltavia tekstejä. "Mulla ei oo rahaa" on mieleenpainuva tarina köyhän nuoren miehen kärsimyksistä, "Ota yhteyttä apinaan" hurmaa kevyellä laukallaan, mutta parhaimmat esitykset ovat enempi balladipuolta. "Jos sä tahdot niin" on yksi miehen kauneimmista rakkauslauluista, "Olen nielaissut kuun" taas on kuin kaihoisuuden oppikirjan mallikappale.

Hauskoja ovat myös hienovaraiset viittaukset populaarimusiikin ja -kulttuurin historiaan - Peter Panista "Timanttiin ja ruosteeseen" sekä Lady Janen etsimiseen, samoin kuin pikku sävelkulut a sovitukselliset kikat jotka liittävät Hectorin popmusiikin suureen jatkumoon. Itse asiassa voi olla, että tämän levyn biisit ovat hänen koko uransa hienoin kokonaisuus - jopa niin, että välillä huomaan toivovani, että se olisi tehty hieman isommalla yhtyeellä.

Toisaalta nimenomaan hiljaiset hetket kruunaavat tämän kokonaisuuden. Sen loppupuolelle on vielä jätetty helmi, joka itse asiassa on minusta yksi hänen kaikkien aikojen hienoimmista biiseistään - ja mitä hienoihin biiseihin tulee, Hector on minusta maamme ykkönen. "Pianomies" onnistuu pysäyttämään minut koskettavalla ja lohdullisella tarinallaan, jolle on laadittu huomattavan kaunis sävelmä. Jopa kertosäkeen typerä riimi sopii kokonaisuuteen, koska pieni särö tuo siihen elämää ja tasapainottaa pateettisuuden vaaraa.

Hiano levy, ja hiano mies tämä Hector, myös - ja varsinkin - kun vääntää volyymia vähän pienemmälle.

86. Hector: Kadonneet lapset (1978): Suomen ensimmäinen popklassikko

Niinkuin olen jo aikaisemmin todennut, Hector on hämmentävä tapaus. Hänen kynästään on lähtenyt suuri määrä suomalaisen kevyen musiikin klassikoita, mutta samalla (ja etenkin 1970-luvulla) hänen ilmaisutavan etsimisensä ja tasapainottelunsa eri tyylilajien välillä tuotti myös aika paljon hämmästyttävää skeidaa – mutta on tietenkin myönnettävä, että hän ei ainakaan suostunut kangistumaan minkäänlaiseen kaavaan.

Tällä levyllä hän kuitenkin pitäytyi huumorista sekä erilaisista tyylilajikokeiluista, ja sai aikaan levyllisen klassista singer-songwriterkamaa – hyviä sävellyksiä, omia ja muutama cover, hyviä sanoituksia jotka pureutuivat lama-Suomen elämään sortumatta uuden aallon saarnaamistaipumuksiin, ja hyviä sovituksia joissa varsinkin jousityö oli suomalaiselle poplevylle ennenkuulumattoman hyvin tehtyä.

Laulut voisi kehua läpi: Minun suosikkini on ”Tuntematon sotilas”, pianoballadi joka kertoo varsin surullisen sotaveteraanikohtalon – ja se oli vielä 70-luvulla aika harvinainen kannanotto Suomessa, varsinkin ottaen huomioon herra Harman vasemmistosympatiat. Nimikappale, ”Tuulisina öinä” ja ”Insinöörin unet” ovat teräviä huomioita väliinputoamisesta nekin, kun taas ”Kissojen yö” on ”vain” ihmissuhteita luotaava vastaavanlainen pophelmi. Jotkut näistä lauluista tuovat soiton ja sovitusten osalta mieleen samaan aikaan pinnalle ponnahtaneen Dire Straitsin, kun taas toiset ovat enemmän italopoppia. ”Ei mittään” on renkutus josta tuli jopa hitti – ehkä vähän populistinen mutta uppoaa hyvin jakeluun.

Ja levyn useimmat muutkin laulut ovat vähintäänkin kelvollisia. Vanhempani ostivat tämän C-kasettina sen ilmestyessä, ja kun kasetti oli soitettu puhki, hankin joskus vuoden 90 paikkeilla CD-version, jonka olen kaivanut esille tämän tästä vuosien saatossa – tämä on levy, joka on kulkenut mukanani jo yli 30 vuotta, ilman että sen tenho olisi kaikonnut. Ja yksi syy siihen voi olla nimenomaan että tämä kuulostaa niin hyvältä ollakseen sen aikainen suomalainen poplevy.

24. Hector: Yhtenä iltana (1990): Kadonnut mestariteos

Hector on hyvä esimerkki siitä, miten voi tehdä mittavan uran, ison liudan kiistämättömiä klassikoita, ja vielä suuremman määrän kohtuullisen mitäänsanomatonta tai suorastaan nolottavaa kamaa. Minulla on hyllyssäni vino pino hänen levyjään, joista melkein kaikki sisältävät molempiin ryhmiin kuuluvia esityksiä, joita en pidemmän päälle jaksa alusta loppuun kuunnella – mutta sitten on poikkeuksiakin.

”Yhtenä iltana” ilmestyi ajankohtana, jolloin Hector ei enää ollut eturivin julkkis sillä tavalla kuin 70-luvulla tai 80-luvun alkupuolella, ja se ei käsittäkseni herättänyt kovinkaan suurta huomiota ilmestyessään. Hitti ”Juodaan viinaa” pääsi sentään radioon ja artistin liveohjelmistoon – ja ihan syystä; se on varmaan älykkäin ko. teemasta kirjoitettu laulu mitä suomeksi on ilmestynyt.

Se onkin ihan OK esitys, mutta sitä huomattavasti parempia ovat esim. ”Halvat pelit” ja suosikkini ”Minä olin hotelli”, joka minusta tavallaan kiteyttää Hectorin parhaimman tuotannon tunnusmerkit - mystisen/surumielisen sanoituksen ja kauniin joskin mahdollisesti vähän kierrätetyn melodian – ja tällä levyllä Pave Maijasen (muistaakseni) tuotanto alleviivaa etenkin 60-luvun viitteitä, tässäkin laulussa soi aavistus jostakin vanhasta hitistä jonka nimi ei vain nyt palaudu mieleeni...

Kokonaisuutenakin tämä tuntuu katseelta menneisyyteen, mutta se voi johtua nimenomaan yuosta "vanhan liiton" soundista, joka Hectorin 80-luvun tuotannollisten kokeilujen jälkeen oli mannaa korvilleni. Arvostan sinänsä hänen haluaan löytää uusia polkuja, mutta välillä ne polut johtavat suolle noin kuunneltavuusmielessä. Biisit kuten "Näkemiin - kuulemiin" ja "Illat pitenee" ovat tavallaan perus-Harmaa, mutta se on juuri nimenomaan se puoli hänen tuotantoaan joka maistuu allekirjoittaneelle parhaiten.

Tämä levy katosi hyllystäni joskus 90-luvun puoliväliin mennessä – joku kunnoton tuttava taisi jättää sen palauttamatta (minkä tästä opimme? Älä lainaa levyjäsi) – mutta pari vuotta sitten siitä tuli ilokseni uusintapainos, tietääkseni ensimmäinen sellainen. Ehdin etsiä uutta kappaletta varmaan kymmenen vuoden ajan aina kun se mieleeni sattui, joten ilo oli suuri kun sain taas laittaa tämän ”melkein mestariteoksen” jonon jatkoksi - ja vielä suurempi kun saatoin todeta sen kestäneen ajan hammasta paljon paremmin kuin monet aikalaisensa.