Maailman paras levy 2011

Olen joskus ajatellut, että minusta voisi isona tulla renessanssi-ihminen - monitoiminero, joka onnistuu kaikessa mihin ryhtyy. Nyt, kun ikää on mittarissa puoli vuosisataa, on pakko myöntää tavoitteen karkaavan yhä kauemmaksi. Onneksi on muita, jotka onnistuvat tässä paremmin, Leonardo da Vincistä lähtien - ja heitä löytyy mtös nykypäivänä, vaikka ajan henki on pikemminkin erikoistumiseen kallellaan.

Yksi tämän päivän monitoimineroista on Hugh Laurie, joka kuuluu suosikkinäyttelijöihini - lähinnä lukuisten koomisten rooliensa vuoksi, mutta myös esim. tohtori Housena - mutta joka todistettavasti on myös musiikkimiehiä, tarkemmin ottaen pätevä pianisti sen lisäksi että hänellä on ihan asiallinen lauluääni. Vuonna 2011 häneltä ilmestyi esikoisalbumi "Let Them Talk", hyvin soitettu ja laulettu kokoelma jazzpitoista bluesia tai bluesahtavaa jazzia lähinnä New Orleansin tapaan.

Sen kohokohta on vanha gospelbiisi "Battle Of Jericho", jonka Laurie esittää akustispohjaisesti, viululla ja naiskuorolla koristeltuna. En tiedä, auttaako näyttelijän työ häntä dramatisoimaan myös lauluesityksiä, mutta jotenkin hän osaa rakentaa vanhasta laulusta miltei tarinallisen kokonaisuuden, tekemättä silti laulustaan teatraalista. En osaa paremmin sanoa, kuin että hän kuulostaa uskottavalta.

Vuoden albumitapaus on sekin bluesia, mutta tavallaan perinteisempää sellaista. Joe Bonamassa on nuoresta iästään huolimatta pukannut markkinoille hämmästyttävän määrän enimmäkseen hyviä levyjä eri kokoonpanoissa, ja minun korvissani hänen uransa kohokohta on "Dust Bowl". Se on albumillinen loistavia biisejä, omia ja lainattuja, jotka esitetään painokkaasti rockbluesin vaatteissa, mutta vivahteikkaasti ja tunteella.

Melkein kaikki biisit ovat hyviä. Balladipuolella "The Last Matador Of Bayonne" on loistava, ilmava esitys, mutta sitäkin parempi on "Ain´t No Love In The Street", jossa dramaattinen sovitus, hieno soitto ja ansiokas lauluesitys naiskuoroineen toimivat todella hyvin yhteen. Nimibiisi on ovelasti liitävä esitys, "Slow Train" kunnon junablues, ja "Tennessee Plates" villisti rokkaava menopala, duettopartnerina sen tekijä John Hiatt.

Läpi kaiken soi tietysti Joen kitara. Välillä hän soittaa enemmän kuin minä olisin tilannut, mutta taito ja tunne ovat paikallaan. Laulajana hän on "kitaristiksi yllättävän hyvä" - hänen äänensä ei ole maailman persoonallisin, mutta nuotti löytyy, tarvittaessa jopa kohtuullisen korkealta, ja voimaakin tarpeeksi ainakin minun vakuuttamisekseni. Ja vaikka tämä on vingustusta, paketti on monipuolinen ja tuotanto asiallista.

Monet muutkin hänen levynsä ovat tutustumisen arvoisia, samoin ne duettoalbumit jossa laulun hoitaa Beth Hart. Joe soitti myös "Black Country Communion"-yhtyeessä joka oli jonkinlainen bluespohjaisen heavyn superbändiyhdistelmä - mutta siinä meno menee minusta vähän yli, ja päävokalisti Glenn Hughes on muutenkin minun korvissani epämiellyttävä. Se ei kuitenkaa, "Dust Bowlin" tenhoa vähennä.

160. Joe Bonamassa: Dust Bowl (2011): Enemmän kuin kitarasankari

Jokin aika sitten kehuin muutamia levyjä, joiden yhteinen nimittäjä oli tekijöiden ikä - vähintään 50 ja joskus yli 60 vuotta - ja yleensäkin olen huomannut kuuntelevani aika paljon "pappojen ja mammojen" tekemää musiikkia. Eikä siinä mitään, minusta esim. käsitys rockmusiikin kuulumisesta yhteen nuoruuden, vimman ja kapinan kanssa on yhtä vanhentunut kuin ensimmäinen rockin kanssa kasvanut sukupolvi, joka nyt jo löytyy vanhainkodeista - ja monesti vanhuus ja viisaus tuo musiikkiin sellaista vivahteiden tajua, jota ei nuorempana omannut. Ja kyllähän esimerkiksi bluespohjaisen musiikin saralla elämänkokemus tuo uskottavuutta. Toisaalta aina välillä löydän myös uusia suosikkeja, selvästi itseäni nuorempia, jotka osaavat tehdä kääkkääkin puhuttelevaa musiikkia.

Yksi viime vuoden löydöistäni, jonka uskallan jo nyt tuoda tännekin, koska olen soittanut hänen levyjään jo vuoden päivät eikä into ota laantuakseen, on Joe Bonamassa, joka on tehnyt jo toistakymmentä albumia komeaa musiikkia ja sen lisäksi soittanut monien muiden levyillä, vaikka on vasta 35. Hän on vielä kaiken lisäksi voimasointuihin mieltynyt blueskitaristi, joten tuloksena voisi olla kauheaa kaahausta - mutta ne levyt, jotka olen häneltä kuullut, ovat paisti sitä myös kaikenlaista muuta.

Suurin suosikkini on tämä hänen vuosi sitten ilmestynyt viimeisin soololevynsä "Dust Bowl" (tosin seuraava on kaupoissa juuri näinä päivinä), joka on todella kova paketti. Hän sekoittaa omia originaaleja ja hyvin valittuja lainoja noin 50:50, ja kummaltakin osastolta löytyy helmiä - lainoista minulle tutuin on vanhan suosikkini John Hiattin "Tennessee Plates", jolla hän itse on duettopartneri, ja joka kulkee kuin tauti, mutta vielä parempi esitys on minulle entuudestaan tuntematon "No Love On The Street", yksi levyn komeista balladeista. Toinen saman osaston helmi on Joen oma "The Last Matador of Bayonne" ja kolmas lopetus "Prisoner" - näitä kaikkia yhdistävät hyvät sävelmät, maukas soitto ja tietenkin se tosiasia, että miehemme on kitaristiksi hyvä laulaja.

Juuripuolen helmiä ovat nimibiisi sekä levyn velmusti junakompilla aloittava "Slow Train", kun taas "Black Lung Heartache" esittelee folksävyjä, ja Glenn Hughesin kanssa duetoitu vanha Freeklassikko "Heartbreaker" sitä hardrockimpaa puolta (ja miesten yhteistä Black Country Communion-pumppua, joka on kuin uudestisyntynyt Led Zeppelin). Perinteisintä poljentoa ovat "You Better Watch Yourself" ja "Sweet Rowena", jotka ovat ihan päteviä mutta ehkä levyn tavanomaisimmat esitykset.

Tietenkin voisi pohtia sitä, mitä on blues, ja onko tämä kieltämättä aika äänekäs versio oikeata bluesia - mutta henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että hyvä musiikki on hyvää musiikkia etiketistä riippumatta - ja että minä löydän tästä paljonkin sitä bluesia. Ja jotenkin, vaikka tämäkin levy voidaan halutessa ohittaa vingutuksena, löytyy kokonaisuudesta sävyjä enemmän kuin monen artistin koko tuotannosta - kyseessä on tosiaan enemmän kuin pelkkä kitarasankari.