Maailman paras levy 2011

Olen joskus ajatellut, että minusta voisi isona tulla renessanssi-ihminen - monitoiminero, joka onnistuu kaikessa mihin ryhtyy. Nyt, kun ikää on mittarissa puoli vuosisataa, on pakko myöntää tavoitteen karkaavan yhä kauemmaksi. Onneksi on muita, jotka onnistuvat tässä paremmin, Leonardo da Vincistä lähtien - ja heitä löytyy mtös nykypäivänä, vaikka ajan henki on pikemminkin erikoistumiseen kallellaan.

Yksi tämän päivän monitoimineroista on Hugh Laurie, joka kuuluu suosikkinäyttelijöihini - lähinnä lukuisten koomisten rooliensa vuoksi, mutta myös esim. tohtori Housena - mutta joka todistettavasti on myös musiikkimiehiä, tarkemmin ottaen pätevä pianisti sen lisäksi että hänellä on ihan asiallinen lauluääni. Vuonna 2011 häneltä ilmestyi esikoisalbumi "Let Them Talk", hyvin soitettu ja laulettu kokoelma jazzpitoista bluesia tai bluesahtavaa jazzia lähinnä New Orleansin tapaan.

Sen kohokohta on vanha gospelbiisi "Battle Of Jericho", jonka Laurie esittää akustispohjaisesti, viululla ja naiskuorolla koristeltuna. En tiedä, auttaako näyttelijän työ häntä dramatisoimaan myös lauluesityksiä, mutta jotenkin hän osaa rakentaa vanhasta laulusta miltei tarinallisen kokonaisuuden, tekemättä silti laulustaan teatraalista. En osaa paremmin sanoa, kuin että hän kuulostaa uskottavalta.

Vuoden albumitapaus on sekin bluesia, mutta tavallaan perinteisempää sellaista. Joe Bonamassa on nuoresta iästään huolimatta pukannut markkinoille hämmästyttävän määrän enimmäkseen hyviä levyjä eri kokoonpanoissa, ja minun korvissani hänen uransa kohokohta on "Dust Bowl". Se on albumillinen loistavia biisejä, omia ja lainattuja, jotka esitetään painokkaasti rockbluesin vaatteissa, mutta vivahteikkaasti ja tunteella.

Melkein kaikki biisit ovat hyviä. Balladipuolella "The Last Matador Of Bayonne" on loistava, ilmava esitys, mutta sitäkin parempi on "Ain´t No Love In The Street", jossa dramaattinen sovitus, hieno soitto ja ansiokas lauluesitys naiskuoroineen toimivat todella hyvin yhteen. Nimibiisi on ovelasti liitävä esitys, "Slow Train" kunnon junablues, ja "Tennessee Plates" villisti rokkaava menopala, duettopartnerina sen tekijä John Hiatt.

Läpi kaiken soi tietysti Joen kitara. Välillä hän soittaa enemmän kuin minä olisin tilannut, mutta taito ja tunne ovat paikallaan. Laulajana hän on "kitaristiksi yllättävän hyvä" - hänen äänensä ei ole maailman persoonallisin, mutta nuotti löytyy, tarvittaessa jopa kohtuullisen korkealta, ja voimaakin tarpeeksi ainakin minun vakuuttamisekseni. Ja vaikka tämä on vingustusta, paketti on monipuolinen ja tuotanto asiallista.

Monet muutkin hänen levynsä ovat tutustumisen arvoisia, samoin ne duettoalbumit jossa laulun hoitaa Beth Hart. Joe soitti myös "Black Country Communion"-yhtyeessä joka oli jonkinlainen bluespohjaisen heavyn superbändiyhdistelmä - mutta siinä meno menee minusta vähän yli, ja päävokalisti Glenn Hughes on muutenkin minun korvissani epämiellyttävä. Se ei kuitenkaa, "Dust Bowlin" tenhoa vähennä.

Vuoden 2011 parhaat

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suurempi osa kaikesta kuuntelemastani musiikista on "vanhaa", ei siis juuri ilmestynyttä - mikä tietenkin on ymmärrettävää siltä osin, että olen ehtinyt kerätä jo aikamoisen kokoelman musiikkia, joka ei katoa mihinkään. Toisaalta myös yhä suurempi osa siitä minulle uudesta musiikista, jota vieläkin etsin käsiini ja korviini, on "vanhaa" sikäli, ettei se satu olemaan juuri viime vuonna julkaistua. Joitakin ihan oikeasti uusiakin levyjä olen silti sattunut kuulemaan myös vuonna 2011, ja jotkut niistä olivat jopa oikein hyviä...

Vuoden tapaus minun stereoissani oli Warren Haynesin "Man In Motion". Gov´t Mulen johtohahmo ja aikaisemmin mm. The Allman Brothersissa vaikuttanut Haynes osoittaa tällä soololevyllään kuuluvsna todella laulutaitoisten hyvien kitaristien aika suppeaan joukkoon, mikä tarkoittaa sitä, että kappaleet ovat kokonaisuutena oikein sytyttävää kuunneltavaa, varsinkin kun komppibändikin osaa asiansa ja äänimaailma on ajattoman orgaaninen - urut kuulostavat uruilta, basso liikkuu ja rummut ajavat kappaleita eteenpäin varastamatta huomiota. Miehen sorainen mutta nuotissa pysyvä ääni on silkkaa nautintoa näinä örinän kulta-aikoina - ja kunnon jenkkikaman malliin otetaan välillä avuksi viehkoja kuoro-osuuksia.

Laulumateriaali - suurimmaksi osaksi miehen omia tekeleitä - on hyvää; genre on kai "soulahtava etelän rock", joskin välillä ollaan täysin bluesin puolella. Sinistä, funkyä, ilmavaa, melodista... you name it. Voimakas mutta kaihoisa "River´s Gonna Rise", sielukas "Take A Bullet" ja hitaansininen "Hattiesburg Hustle" ovat parhaimmistoa, mutta koko levy on kauttaaltaan hyväntasoinen. Jos jotakin haluaisi huomauttaa, niin viiden ja seitsemän minuutin väliin sijoittuvat kokonaisuudet olisi voinut ehkä editoida hieman lyhyemmiksi... mutta toisaalta aika ei tule pitkäksi, vaikka levyn yksitoista raitaa soivat tunnin verran.

Toinen hyvä lätty tuli Ruotsista - Dan Hylanderin comeback "Den försenade mannen" soi niinkuin miehen edellinen levy olisi tullut viime vuonna eikä 1994, mikä periaatteessa voisi tarkoittaa artistin kehityksen polkevan paikoillaan, mutta käytännössä oli minulle miellyttävä yllätys. Haynes on minulle uusi tuttavuus viime vuodelta, mutta Dan Hylanderin ensivierailusta levysoittimeeni on itse asiassa tällä viikolla kulunut 30 vuotta, ja hänen levytyksensä noin vuosilta 1979-83 kuuluvat vieläkin suurimpiin suosikkeihini. Hän on eräänlainen "ruotsalainen Jackson Browne", joka pukee välillä aika teräviäkin sosiaalisia kannanottoja keskitien rockin pukuun, välillä lainaten jotain folkahtavaa, välillä piipahtaen mustemmissa sävelissä, mutta muistaa myös romantiikan. Oli kyseessä sitten laulu rahasta tai rakkaudesta, hän pysyttelee aina pienten ja sorrettujen puolella.

Hyviä biisejä ovat mm. "Förr var det värre än nu", "Väntar på att dö" ja "Du är inget värd", mutta niinkuin Haynesinkin tapauksessa, yksi Hylanderin vahvuuksista on ettei levyltä löydy yhtään huonoa esitystä tai täytemateriaalia. Mies ei ole kovinkaan kummoinen laulaja, mutta osaa tehdä laulunsa niin että selviää niistä itse (hän on tosin tehnyt aika tavalla lauluja myös muille artisteille). Bändiinsä hän on yleensä kerännyt eturivin nimiä, ja tässäkin tapauksessa sointi on "miellyttävän vanhakantainen". Hmm, Hylander on lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä, eikä Hayneskaan ole mikään poikanen...

Kolmanneksi tekee mieli vielä kehua jouku kotimainen levy, ja kuulemistani ehkä kymmenestä ehdokkaasta parhaimmaksi nousee Laura Voutilainen, jonka "talvilevy" "Ihmeitä" on hyvä esimerkki siitä, miten artistien ja musiikin luokittelu on yhä vaikeampaa ja turhempaa. Onko tämä iskelmää, poppia, vai mitä tämä on? Se on ihan sama - tämä on minusta hyvin sävellettyä, soitettua, sovitettua ja laulettua kevyttä musiikkia, joka on osittain Lauran itsensä tekemää, osittain muiden lauluntekijöiden kynistä - esim. Tuure Kilpeläisen "Tuleen kirjoitettu" on yksi kohokohdista.

Erityisesti sovituspuoli on onnistunutta - jousia käytetään hyvällä maulla, piano ja koskettimet saavat ison ja monipuolisen roolin, mutta myös kielisoittimet soivat hienosti. Lauran laulu on ehkä hiemän hillitympää kuin aikaisemmilla levyillä, mutta se ei ole minusta mikään ongelma - tosin oikein kunnon "belttaukset" niinkuin "Palaa"-levyn nimikappale puuttuvat, mutta minusta tämä suurempi dynamiikka nostaa hänet iskelmälaulajien rivistä lopullisesti Luokittelun Yläpuolella Soivien Äänien joukkoon. Levun parhaimmistoa ovat mm. riipaiseva balladi "Teippaa mut kasaan", joka todella nousee hieman arkisen nimensä yläpuolelle, yllämainittu "Tuleen kirjoitettu", herkkä nimikappale, kansallisen ikonin Katri-Helenan ohjelmistosta päivitetty "Mun sydämeni tänne jää". Laura on joskus laittanut levyilleen viimeiseksi englanninkielisen esityksen, ja selvinnyt siitäkin kunnialla - mutta tällä kertaa levyn lopettaa islantilainen kansansävelmä, istrumentaaliversiona jossa artistimme soittaa itse selloa - käsittääkseni ihan hyvin ja selvästikin levyn tunnelmaan sopien.

Vielä on todettava, että viime vuonna ilmestyi monta sellaista levyä, joita olen odottanut mutta en vielä kuullut, joten jonkun ajan päästä minulla voi olla uusia suosikkeja näiden asemesta - mutta tällä hetkellä tämä on minun Top 3-listani vuoden 2011 uusista albumeista.