Maailman paras levy 1987

On artisteja, joiden ura on alati uusien näkökulmien etsimistä, eri soundien kokeilemista ja muunlaista muuttumista ja vaihtelua - ja sitten on artisteja, jotka periaatteessa aina kuulostavat samalta. Vaikka ensinmainitut ovat yleensä mielenkiintoisempia tapauksia - sanotaan nyt vaikkapa Van Morrison, Paul Simon tai kotimaisista Dave Lindholm, on myös toisessa ryhmässä sellaisia, joiden linja pitää koska taso on vuosikymmenestä toiseen korkea. Yksi tällainen tyyppi on John (Cougar) Mellencamp, joka on 80-luvun alusta lähtien tehnyt periaatteessa samankuuloista musiikkia - maanläheistä jenkkirockia, jonka teemat pyörivät tavallisten amerikkalaisten elämien ympärillä.

Yksi hänen parhaista levyistään on vuonna 1987 julkaistu "The Lonesome Jubilee", joka kulkee kuin juna, kaikkein kirkkaimpana helmenään ohjelmajulistus "We Are The People", joka majesteetillisen sävellyksen ja ilmavan sovituksen turvin lupaa tukea niille, joiden usko horjuu amerikkalaista unelmaa tavoitellessa. Joku voisi haukkua tekstiä pateettiseksi, mutta minusta se on nostattava - ja apuna on tietenkin Mellencampin miellyttävän käheä ääni ja kohtuullisen lakoninen esitystapa.

Jos taas Mary Coughlania yrittäisi lokeroida, hän sopisi paremmin etsijöiden joukkoon, koska hänen levytysuransa on sisältänyt kaikenlaista, folkista jazziin ja kabareemusiikista bluesiin, yhdistävänä tekijänä hänen ihana, "elämänmakuinen" äänensä. Hänen kakkosalbuminsa "Under The Influence" on oikeastaan läpileikkaus kaikista näistä tyylilajeista, ajattomasti mutta ajassa kiinni sovitettuna ja tuotettuna. Kohokohtia on levy täynnään - raukea "Ice Cream Man", herkkä jousitaustainen "Fifteen Only", popballadi "AWOL", säkkipillivetoinen nopea versio "Ride On"-biisistä, joka on täysin toisenlainen kuin Christy Mooren ehkä tunnetumpi versio, mutta yhtä hyvä.

Tunnelmat vaihtelevat siis, mutta Maryn savuinen ääni ja ihana iirikorostus sitovat esitykset yhteen. Käsittääkseni hänen elämäänsä ainakin ajoittain on kuulunut päihteitä ja muitakin ongelmia yli oman tarpeen - vaikka sitä ei tietenkään voi kenellekään toivoa, tai laskea hienojen tulkintojen edellytykseksi, hänen tapauksessaan ne kuuluvat jonkinlaisena uskottavuutena. Olen kuullut myös joitakin hänen myöhäisempiä levytyksiään, mutta jostakin syystä ne eivät ole korvissano nousseet tämän ja tätä edeltäneen esikoislevyn "Tired & Emotionalin" tasolle - vaikka ne ehkä ovat olleet jopa linjakkaampia kokonaisuuksia.

Kaiken lisäksi hankin tämän albumin aikoinaan yhdestä 80-luvun suosikkilevykaupastani, Turun Yliopistonkadulla sijainneesta Levymyynnistä, josta saattoi löytää melkein minkä tahansa lätyn - klassisesta punkkiin, kaikkien populaarimusiikin alalajien kautta. Yläkerran rockpuolen hyllyt olivat ainakin tämän popharrastajan mielestä yksi kaikkein parhaista selailukokemuksista - joskin voi olla, että itsekin turhan usein kannoin roposeni Anttilan alelaareihin.

16. Mary Coughlan: Under The Influence (1987): Diiva kaltevalla pinnalla

En muista kuka tätä levyä aikoinaan kehui (Soundissa tietysti), mutta sen muistan, että se sattui silmiini edesmenneessä Levymyynnissä Turussa (sellaisia levyvalikoimia ei nykyisin enää löydä... nyyh), ja koska tunsin olevani varoissani poimin sen sieltä mukaani. Siihen aikaa, reippaana opiskelijana, minulla oli kohtuullisen hyvin aikaa kuunnella musiikkia vaikka yökaudet läpeensä jos se sattui huvittamaan, ja tämä levy sopi varsin hyvin juuri yöllisiin tunnelmiin.

Tätä voisi kehua klassiseksi poplevyksi sikäli, että tyylien kirjo on viehättävän monipuolinen. Jonkinlainen yleismääritelmä voisi olla jazzsävyinen viihde, mutta yksi kohokohdista on säkkipillivetoinen nopea versio Jimmy McCarthyn ”Ride On”-biisistä, joka tunnetaan ehkä paremmin Christy Mooren folkversiona. Toisaalta täältä löytyy myös esityksiä, jotka tuovat mieleen teatterin maailman, ja ”ihan tavallista poppia”. Ja vaikka Maryn ääni on ilmiselvän irlantilainen, tämä ei ole mitään ns ”irkkumusiikkia”, vaan pikemminkin yleismaailmallista – kelttitunnelmien ja Amerikan lisäksi äänimaailma käväisee ainakin Ranskanmaalla.

Parhaiten Maryn ääni pääsee oikeuksiinsa kun tausta on hillitympi; esim jousitaustainen balladi ”Fifteen Only” nostattaa ihokarvat pystyyn, ja samantyyppisiä tunnelmia tarjoaa ”AWOL” – joka sekin kertoo ulkopuolelle ja/tai huonoille teille joutumisesta. Itse asiassa suurin osa lauluista sivuaa sentyyppisiä teemoja – mutta Mary Coughlan voisi minun puolestani laulaa vaikka kauppalistaa (puhelinluettelo oli jo varattu...) ja lopputulos olisi vähintään hyvä.