357. Jonna Tervomaa: Eläköön (2013): Uuden sukupolven ajattomuutta

Yksi varma ikääntymisen merkki on se, kun uudetkin suosikit ovat jo tehneet musiikkia vuosikymmenten ajan, ja heidän jälkeensä on tullut paljon uudempiakin tulkitsijoita joista voi löytää jopa suosikkeja. Jonna Tervomaan aikuisdebyytistä on jo parikymmentä vuotta, ja tämän levyn ilmestyessä hän oli jo veteraani, vaikka ei todellakaan ole ikäloppu tai menneen talven lumia.
Tämä albumi oli Jonnalta eräänlainen uusi tuleminen ja uudistuminen muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen - tämä on selvästi popimpaa ja modernimmin sovitettua tavaraa kuin sitä edeltäneet levyt, mutta silti ajatonta.

Minun korvissani yksi Jonnan tuotannon mielenkiintoisista puolista on se, miten tietynlaiset teemat ikäänkuin muodostavat jatkumoita hänen biiseissään. Esimerkiksi "Minä toivon" ja "Tikapuut" - kaksi tämän levyn kohokohdista - kuulostavat vain ja ainoastaan Jonna Tervomaalta, vaikka hän on omien sävellystensä ohella käyttänyt monien eri tekijöiden biisejä. Jopa niinkin omintakeisen pumpun kuin Egotripin jätkien sävellykset kuulostavat enemmän Jonnalta kuin heiltä itseltään, jopa heidän omina versioinaan.

Noiden kahden biisin lisäksi voi erityisesti mainita koko albumin "A-puolen" - ensimmäiset viisi kappaletta ovat kaikki huippuesityksiä, eikä B-puolikaan huono ole. Jonnan tekstit ovat persoonallisia, uudistunut bändisoundi sopii esityksiin todella hyvin, ja kaiken lisäksi hänellä on minusta sopivalla tavalla persoonallinen lauluääni ja -tyyli, joka miellyttää minun korviani.

Itse asiassa juuri nuo sanat ja laulu taitavat olla sen kokonaisilmeen ja jatkumoiden salaisuus; niissä on jotakin, josta en saa kiinni niin, että pystyisin sitä tässä selittämään, mutta jonka vuoksi Jonna Tervomaan uusi levy aina kuuluu minun kirjoissani vuoden kotimaisiin tapauksiin. Tämän jälkeen on tullut yksi uusi albumi - johon en ole vielä ehtinyt perehtyä kunnolla, mutta jos merkit pitävät paikkansa, sekin tulee soimaan vielä kun monet muut päivän tekeleet ovat painuneet unholaan. Jonnan musiikissa on (kliseevaroitus!) tällaisen kääkän korvissa ns. uuden sukupolven ajattomuutta.

91. Jonna Tervomaa: Halo (2004): Taiten tehtyä tunnelmaa

Vaikka Jonna Tervomaa koko uransa ajan onkin kuulunut ns. uudemman polven rocktähtiemme omaleimaisimpaan osaan, on tämä levy kuitenkin hänenkin tuotannossaan hämmästyttävä taidonnäyte. Siina yhdistyvät akustisen makuiset soitantokuviot hyvinkin rankkoihin teemoihin ja toteutuksiin, ja ennen kaikkea se luo omanlaisensa tunnelman, tietyllä tavalla tutun mutta samalla jopa uhkaavan, sekä sovituksellisesti että sanoitusten kautta.

Tästä ovat hyviä esimerkkejä hauras ”Vielä kun kaikki on paikallaan”, pophitinomainen ”Et tahdo tietää” ja jonnekin AP Sarjannon ja suomalaisen uusmetallin väliin pysäköivä, folkahtava ”Viimeinen erinomainen mies”, kaikki keskenään erilaisia mutta selvästi samaan kokonaisuuteen kuuluvia esityksiä, joissa soitto erinomaisesti tukee Jonnan jotenkin haurasta, mutta määrätietoista laulua. Enkä hauraalla tarkoita voimatonta tai esim. nuottia hapuilevaa – mutta hän osaa tuoda asiansa esille uskottavasti ja korvaa miellytävällä tavalla, tarvitsematta äänenvoimakkuutta.

Minun suosikkilauluni on silti ”Toisen kanssa”, joka on klassinen esimerkki sellaisesta surumielisestä rakkauslaulusta, joka uppoaa minuun kuin häkä; hieno sävellys, kasvava sovitus, ja teksti joka ilman suurta draamaa maalaa kuvan menetyksestä, jonka kuulija oivaltaa matkan aikana.Monet muutkin esitykset ovat kehun arvoisia, eikä mikään levyn lauluista huono; tämä on ammattinsa taitavan käsityöläisen tekele, joka tuntuu tutulta ja hyvältä heti käyttöön otettaessa mutta antaa löytää itsestään uusia tunnelmia, sävyjä ja ulottuvuuksia käyttökertojen lisääntyessä.