Vaikka Jonna Tervomaa koko uransa ajan onkin kuulunut ns. uudemman polven rocktähtiemme omaleimaisimpaan osaan, on tämä levy kuitenkin hänenkin tuotannossaan hämmästyttävä taidonnäyte. Siina yhdistyvät akustisen makuiset soitantokuviot hyvinkin rankkoihin teemoihin ja toteutuksiin, ja ennen kaikkea se luo omanlaisensa tunnelman, tietyllä tavalla tutun mutta samalla jopa uhkaavan, sekä sovituksellisesti että sanoitusten kautta.
Tästä ovat hyviä esimerkkejä hauras ”Vielä kun kaikki on paikallaan”, pophitinomainen ”Et tahdo tietää” ja jonnekin AP Sarjannon ja suomalaisen uusmetallin väliin pysäköivä, folkahtava ”Viimeinen erinomainen mies”, kaikki keskenään erilaisia mutta selvästi samaan kokonaisuuteen kuuluvia esityksiä, joissa soitto erinomaisesti tukee Jonnan jotenkin haurasta, mutta määrätietoista laulua. Enkä hauraalla tarkoita voimatonta tai esim. nuottia hapuilevaa – mutta hän osaa tuoda asiansa esille uskottavasti ja korvaa miellytävällä tavalla, tarvitsematta äänenvoimakkuutta.
Minun suosikkilauluni on silti ”Toisen kanssa”, joka on klassinen esimerkki sellaisesta surumielisestä rakkauslaulusta, joka uppoaa minuun kuin häkä; hieno sävellys, kasvava sovitus, ja teksti joka ilman suurta draamaa maalaa kuvan menetyksestä, jonka kuulija oivaltaa matkan aikana.Monet muutkin esitykset ovat kehun arvoisia, eikä mikään levyn lauluista huono; tämä on ammattinsa taitavan käsityöläisen tekele, joka tuntuu tutulta ja hyvältä heti käyttöön otettaessa mutta antaa löytää itsestään uusia tunnelmia, sävyjä ja ulottuvuuksia käyttökertojen lisääntyessä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti